Aikuispisteitä

Jotkut ihmiset väittävät, etteivät he usko aikuisuuteen. He väittävät, että se on vain sana, jolla vanhemmat yrittävät kasvattaa auktorieettiaan lapsiinsa ja virstanpylväs, jota ne hieman vanhemmat lapset taas tavoittelevat. Älkää nyt kuitenkaan ymmärtäköö minua väärin; lapsi ei automaatisesti tee vanhemmasta aikuista, mutta sitähän se lapsiparka itse ei tiedä. Aikuisuus on konsepti, jota mainostoimistot ja kaiken maailman ikärajoitukset yrittävät iskostaa meidän mieleen: “tämä elokuva on aikuisille suunnattu ihmissuhdedraama”, “kolmosolutta saat ostaa vasta 18-vuotiaana”, “Ei lapsille suositeltavaksi” jne. Tästä huolimatta, aikuisuus on monelle meille se myyttinen valkoinen valas, jota me tavoittelemme vaikka maailman ääriin, ehkä koskaan sitä löytämättä. Osa meistä taas huomaa että sen metsästäminen on kuin tuulimyllyjä vastaan taisteleminen, ja antavat täten periksi lapsenomaisuudelleen samalla kun osa elää siinä vääristetyssä uskossa että ne kuuluvat näihin palvottuihiin Aikuisiin.

Tässä vaiheessa te lukijat varmaan mietitte, mitä hemmetin lääkesekoitusta tuo nyt on taas vetänyt? Ennen kuin soitatte hätänumeroon, josta nuo valkoisiin pukeutuneet raavaat kivikasvoiset kaljut miehet (eli Helsingin pelastuslaitoksen sairaankuljettajat) tulevat viemään minut kotoa huutaen Aurooran psykiatriseen päivystykseen, antakaas kuin selitän.

Tuli iso jytky! So what?

Viime sunnuntaina pidetyt lähes trillerinomaiset eduskuntavaalit tullaan muistamaan Suomessa pitkään. Kokoomus nousi historiallisesti ensimmäistä kertaa suurimmaksi puolueeksi ja se voidaan näinollen kruunata vaalien ehdottomaksi voittajaksi, samalla kun eduskunnan tähän mennessä suurin Keskusta kärsi katastrofaalisen tappion ja tippui neljännelle sijalle. Karvaan tappion kokivat myös Vihreät. SDP sai hopeasijan, mutta menetti niinikään kolme paikkaa. Ainoa puolue joka teki nettovoittoa näissä vaaleissa oli nuo kansan rakastamat inhokki-oikeistopopulistit, eli Perussuomalaiset, jotka valtasivat eduskunnan maavyöryvoitollaan. Niin, ja politiikan konkari Paavo Väyrynen tippui eduskunnasta.

Seurasin itse eduskuntavaaleja Yleltä ensimmäistä kertaa elämässäni ja voinkin myöntää että nuo tunnit olivat vähintäänkin yhtä raastavat kuin Idolsin finaaliäänestykset. No okei, jopa jännittävämmät, ainakin jos puhutaan tämän kauden Idolsista. Äänten laskentatilanne eli koko ajan, tilanne muutui ja kynnet meinasivat loppua kesken odotellessani kuvaruudun päivitystä kannatus- ja paikkamääristä. Ja no, myönnettäköön, sieltähän se ylimainostettu “jytky” sitten lopulta tulikin ja kun totuus, tuo ikuinen kylmä pyyhe, lopulta iski päin naamaa, mieli oli tyhjä. Miten helvetissä näin pääsi käymään? Ja miten tässä nyt tulee käymään? Joudunko suomenruotsalaisena pakenemaan Ahvenanmaalle vai jäänkö suunnittelemaan sissisotaa nyt ennenkuin rajat menevät lopullisesti kiinni? Näin edessäni kuinka Suomi hetkessä palaa takaisin kekkoslovakian aikoihin enkä ole koskaan tuntenut oloni niin turvattomaksi ja eristäytyneeksi.

Elämme nyt tiistaita, vaalipäivä +2. Aurinko paistaa, vaalikoneistojen tykistö on hiljentynyt ja savu alkaa vähitellen hälventyä. Avaan silmäni ja huomaan että Suomi on vielä täällä, samassa muodossaan kuin eilenkin. Halla-Ahon johtamat fasistiset mustiinpukeutuneet turvallisuusjoukot eivät marssikkaan kaduilla, Timo Soinia ei kutsuta mediassa Johtajaksi eikä maahanmuuttajia ja suomenruotsalaisia joukkoteloiteta kaduilla. Mutta mitä sitten tapahtui tuonna kohtalokkaana “sinivalkoisena sunnuntaina”, jolloin nationalismi voitti ja liberalismi tapettiin?

Viserrys on viikon luontoääni

Rehellisesti sanottuna, en ole koskaan tajunnut Twitteriä.

Tiedän että kyseessä on käsittämättömän tunnettu minibloggersivusto eli verkkosivun muotoinen globaali SMS-palvelu, en vain ole koskaan ymmärtänyt kyseisen sivun käyttötarkoitusta. Kyse nyt ei missään nimessä ole siitä, ettenkö tajuaisi sosiaalista verkostointia konseptina tai sen hyvinkin laajaa ja monipuolista merkitykstä meidän alati pienenevässä maailmassamme. Enkä myöskään edusta väkinäistä nettierakoitumista, olenhan itsekin ollut osa globaalia salaliittoa jota Facebookiksi kutsutaan jo lähes kymmenen vuotta, minulla on sähköpostiosoite (duh!), minulla oli (siihen aikaan kun Altavista oli the hakukone) jopa oma kotisivukin ja minulla on käyttäjätunnuksia useilla keskustelufoorumisivuilla. Minulla on myös tili mm. Steamissa, Picassassa ja Spotifyssa. Niin, ja onhan minulla jopa tällainen blogi, josta voin vapaasti tyrkyttää merkityksettömiä mielipiteitäni teidän kaikkien lukijoiden kurkuista alas (muhahaha!).

Joten voin siis rehellisesti kutsua itseäni hyvinkin avoimeksi ja sosiaaliseksi, jos nyt sosiaalisuus on mitattavissa virtuaalisesti naamakirjan ystävien ja tykkään-klikkausten määrän tai foorumien postausten perusteella (ja tottahan toki se on!). Mutta siitäkin huolimatta, Twitter on palvelu joka monestakin syystä ei ole koskaan vetänyt minua puoleensa. Päinvastoin, olen ajoittain tuntenut jopa ylpeyttä siitä etten ole sortunut “twiittamaan” siitä mitä ruokalautaseltani juuri nyt löytyy tai seurannut julkkisten suoltamaa tyhjänpäiväistä huumehuuruissa kirjoitettua elämänfilosofiaa.

Joten miksi olen nyt mennyt ja myynyt sieluni viimeiset rippeet halvalla tälle sosiaalipornon saatanalle? Ja voiko kukaan minut enää pelastaa?

Vuoden 2011 Traileripalkinnot

Elämme paraikaa elokuvavuoden postoscarismin aikaa. Vuoden kultaiset replikapystit on taas jaettu ja ne ovatkin jo tässä vaiheessa löytäneet tiensä voittajien kirjahyllylle, palkintohuoneeseen tai kuten eräässä tapauksessa, hetkellisesti jopa vessapöntölle. Voittajien kiitospuheet ja juontajien läpänheitot on analysoitu puhki ja puvut sekä (muoti)mokat on kritisoitu viimeistä saumaa myöten. Kodak-teatterin halpatyövoimalla pyöritetty purkutyö on jo tehty, tähtien Smilexin vaikutus alkaa vähitellen hävitä (Hollywoodissako? Never!) ja läsnäolijoiden krapula on aikoja sitten hellittänyt (paitsi nykyisin työttömällä Charlie Sheenillä, *rumpuriffi*). Eli nyt kun vuoden suurin grande event de glamour alkaa olla jo niin eilispäivää, voi siis elokuvavuosi 2011 toden teolla alkaa.

Tällä blogilla me juhlistamme nyt tätä elokuvavuoden renessanssia, sekä jollain pervessillä tavalla ehkä myös itse Oscareita, julkistamalla Chriden 2011 Traileripalkinnot (eli “Ranet”).

Kriittisimmille lukijoille tiedoksi, tällä palkinnolla ei siis ole mitään yhteistä (paitsi ideologisesti) samankaltaisen Golden Trailer Awardsin tai vastaavanlaisten sivustojen kanssa. Kyseessä on nyt huumorilla kasattu vakavamielinen palkinnonjako, josta täysin riippumaton ja nimettömänä pysyvä yhden hengen raati on valinnut trailereiden tai previewien perusteella vuonna 2011 ilmestyvät kolme tähän mennessä kiinnostavinta, tai muuten vain katsomisen arvoista hyvin erilaisia genrejä edustavia elokuvia. Tämän lisäksi näille kolmelle elokuville on Grammyen ideologian tapaisesti (kaikkien pitää lähteä kotiin voittajina) jaettu oma palkinto. Ja ei, tässä kilpailussa ei nyt nähdä velhoja, teinivampyyrejä tai edes Angelina Jolieta.

Joten, pidemmittä puheitta, siirtykäämme nyt itse (palkinto)gaalaan!

“I was only an aspiring dictator. I was never a real dictator.” – Augusto Pinochet

Banaanivaltio on käsite, joka joidenkin mielessä nostattaa lähes kansallisromanttisia mielikuvia rohkeista vallankumouksista, parrakkaista sikareita polttavista ja tyylikkäästi pukeutuvista diktaattoreista ja slummeissa asuvista sorretuista maanviljelijöistä, jotka totalitaarisen junttavaltion jatkuvan valvonnan alla viljelevät, no, miksei vaikkapa banaaneja. Ja tietenkin kaupungin kadut täynnä vanhoja 50-luvun jenkkiautoja ja sambamusiikkia. Kyseessä on siis yleensä poliittisesti epävakaa, epädemokraattinen diktaattorivaltio, jonka pääasiallinen tulonlähde on juuri se köyhien maanviljelijöiden selkänahasta revitty maatalous (sekä joissain tapauksissa nykyään myös turismi) ja jota johtaa yleensä korruptoitunut hallinto tai vaihtoehtoisesti tuo yllämainittu jefe grande.

Me, eli länsimaat, tuomitsemme banaanitasavaltoja (tai lähinnä niiden hallintoja) juuri sen takia että ne edustavat tätä ihmisoikeuksien sortoon helposti taipuvaa valtiotyyppiä. Mutta olemmeko koskaan ajatelleet, miten me itse pärjäisimme tuossa tilanteessa? Onhan se aina helppoa kritisoida ja tuomita muita, mutta heitetäänpä haaste: olisitko sinä muka kovempi kuin Castro tai pärjäisitkö pidempään kuin Pinochet, jos sinusta tehtäisiin nyt pienen saarivaltion el presidente?

Mä joka päivä töitä teen..

Hoitoala on varma ala. Tämä on klisee, jota toitotetaan lähes joka suunnasta. Jokaiselle hoitoalan koulutuksen omaavalle tai sitä opiskelevalle halutaan sisäistää ajatus, että hän on nyt astumassa työareenalle jossa tarve on rajaton ja töistä ei tule koskaan olemaan pulaa. Eli käytännössä työttömyys on tällä alalla liki mahdottomuus. Kyse ei ole pelkästään ammattiliittojen suoltamasta neuvostotyylisestä sokeasta propagandasta, kyllähän siinä piilee totuuden siemen: sairaanhoitajia, terveydenhuoltajia, ensihoitajia, fysio- ja ergoterapeutteja ja muita alan ammattilaisia tarvitaan jatkuvasti, sen todistaa jo Työ- ja elinkeinotoimiston tai sairaanhoitopiirien kotisivut. Tai miksei vaikka käynti täyteenahdatulla päivystyspolikliniikalla. Kansan vanhentuessa potilasmäärä nousee, osastot ja päivystyspisteet täyttyvät, jonot pidentyvät ja työtaakka lisääntyy samalla kun vanhat/kokeneet hoitajat siirtyvät muualle, jolloin nuorille ja vastavalmistuneille avautuu ovia joka suunnasta.

Mutta entä jos näistä todennäköisyyksistä ja tilastollisista mahdottomuuksista huolimatta esim. AMK-koulutettu ensihoitaja kuitenkin löytää itsensä työttömänä, missä on vika? Onko kyseessä taustalla piilevä peruslaiska asenne, ylimielisyys huonoja työvaihtoehtoja kohtaan vaiko vain huonoa tuuria? Onko työtön AMK-koulutettu ensihoitaja automaattisesti huono ihminen?

Perustuu tositapahtumiin.

Elokuva päättyy otsikossa mainittuun lauseeseen.  Katsomossa vallitsee epävarmuus. Joku katsojista pyörittää silmiään epäuskottavasti samalla kun edessä istuva yllättyy hieman. Toisaalla mies yrittää kuiskaten selittää naisystävälleen että tuo väittämä nyt on ihan huuhaata, vaikka häntä itseäkin jää vaivaamaan josko se oikeasti voisi olla totta. Tämä lyhyt toteamus saa siis kaikessa yksinkertaisuudessaan jokaisen katsojan näkemään elokuvan tästä eteenpäin hieman eri silmin.

Suuri osa maailman kirjallisuudesta on jollain tapaa todellisuuteen pohjautuvaa. Kirjakaupoista löytyy useita elämänkertoja, niin historiallisista kun nykyisiä tapahtumia käsitteleviä ns. non-fiction teoksia sekä dramatisoituja fiktion ja todellisuuden hybridejä. Puhumattakaan niistä uskonnollisista bestsellereistä. Kirjojen totuudenarvosta on siis tullut meille eräänlainen käsite, me luemme oppiaksemme. Ne toimivat elämänfilosofian oppaina, oppimateriaalina ja totuuden viestittäjänä. Mutta entäs elokuva? Elokuvan perustuessa todelliseen tapahtumaan tai henkilöön, me kyseenalaistamme sen heti. Voiko viihteellinen elokuva muka olla oikeasti totuudenmukainen vai onko kyseessä vain pelkkä lippuja myyvä mainoskikka?

Tsombi of Finland – Prospektiivinen tutkimus zombien valtaamasta Suomesta

Zombiet, nuo ikivihreät klassikkokalmat ovat elokuvateollisuuden, pelien ja jopa kirjallisuuden kautta saaneet aimo annoksen julkisuutta viime aikoina. Jopa viime vuosisatojen suurimmat mytologiset pahikset, vampyyrit, ovat tippuneet Viralliselta Hirviölistalta lähes täysin modernisoidun teiniangsti-imagonsa takia, puhumattakaan niistä vessapaperifaaraoista, susimiehistä tai lukuisista merihirviöistä. Tappajarobootitkin ovat jo niin kasarikamaa. Nykyiset urbaanizombiet, samaisen listan kärki-sijan kruunaamattomat kuninkaat olennot, ovatkin yli tuhatvuotisen historiansa aikana läpikäyneet reippaan kehityskaaren, alkaen Haitin voodoo-kulttuurissa esiintyneistä zombi-esivanhemmista. 1960-luvulla George Romeron avulla zombiet löysivät jo oman tyylinsä ja saivat myös ensimmäistä kertaa globaalia julkisuutta noustessaan haudoista veren (ja aivojen) maku suussa. Danny Boyle päivitti myöhemmin nuo vanhat rollaattoriakin hitaammat haamut 2000-luvulle opettamalla niille juoksemisen ja kirkumisen taito sekä miten ihan aikuisten oikeasti ollaan pelottavia (eikä vaan säälittäviä). Ja viimeistään Resident Evil ja Left 4 Dead-pelisarjat osoittivat sen, että zombiet ovat nykyajan muurahaisia; niiden kärsimysten seuraaminen, ja sen kylmä lopetus, on aina yhtä sadistisen hauskaa. Suurennuslasikin on vaihtunut pumppuhaulikoksi.

Suomalaisena minua harmittaa vain yksi asia, nimittäin se, mikseivät nämä puolikuolleet ärrimörrit ole koskaan löytäneet tänne pohjoiseen? Miksi jokainen zombifikaatio tai siihen liittyvä epidemia tapahtuu aina geneerisesti Ämerikassa tai Iso-Britanniassa (tai Espanjassa)? Ehkä suomalainen terveydenhuolto ja sen laadunvalvonta on vain niin hemmetin hyvä ettei sellaista täällä pääse sattumaan tai ehkä täällä vain on niin pirun kylmää ettei yksikään kuollut kalma näe syytä tänne asti hiihtää parien aivojen takia. Mutta, entäs jos tuo Elävien Kuolleiden Metsästysseura kuitenkin jostain syystä päättäisikin tulla Suomesta, mistä täältä he oikein tulisivat? Ja mitä me silloin tekisimme? Missä me suomalaiset olisimme turvassa?

Chriden Kirjavalinta: Valan velvoittamana

Tutustuin ensimmäistä kerta Khassan Baieviin sattumalta viime kesänä Piihovin ABCn kirjakaupassa. Se oli lyhyt ensitapaaminen joka tuolloin rajoittui lähinnä takakannen läpilukuun. Olin nimittäin luvannut itselleni etten osta lisää kirjoja, sillä kirjahyllyssäni on niitä jo ihan tarpeeksi. Ja olin tyytyväinen, olinkin pitkään onnistunut pitämään tämän lupauksen. Mutta pysähtyessäni pari kuukautta myöhemmin samaisessa paikassa tiesin jo ajaessani parkkipaikalle, että riippumatta kirjahyllyni koosta, minä halusin lukea tuon kirjan. Joten parantumattomana bibliofiilina sorruin ja ostin sen. Nyt jälkeenpäin voinkin vain todeta, että tuo kesäinen sattumatapaaminen on osoittautunut erittäin avartavaksi kokemukseksi.

Kun tšetšeniläinen kirurgi Khassan Baiev päätti vuonna 2004 kirjoittaa kirjan, hän teki sen kertoakseen Tšetšenian sodissa todistamansa kauhut maailmalle, mutta ehkä sitäkin suurempi syy oli halu tutustuttaa lukijat hänen omaan kotimaahansa. Tämän, jotta me ymmärtäisimme ettei kyse ole siitä maailmanrauhaa alati uhkaavasta terroristivaltiosta, joksi Venäjä sitä on vuosikymmeniä leimannut, vaan elämäniloisten ja perinteitä kunnioittavien ihmisten asustama maa, joka on koko olemassaolonsa ajan, sekä osana Tšetšeeni-Ingušian autonomista sosialistista neuvostotasavaltaa että myöhemmin itsenäisenä valtiona, joutunut elämään Venäjän suurvallan painostuksen ja jatkuvan uhan alla.

Ykköstietä pitkin

Mökkireissu oli meidän perheessä aikoinaan vuosittainen rutiini ja minulle eräänlainen siirtymäriitti kesään. Muistan kuinka lapsena auton takapenkillä istuessani valmistauduin Suureen Matkaan, joka tuntui kestävän vähintään puoli päivää (“aikuisten ajan” mukaan ehkä lähemmäs neljä tuntia) vaihtamalla GameBoyn paristot, ottamalla uusimmat lehdet ja lempparilelut mukaan. Ja mehua ja karkkiakin piti olla ja jos serkkukin oli kyydissä, niin sittenhän reissu tuntuikin vähintään liikkuvalta telttaretkeltä. Vanhempien kannalta tällainen kulkurisromanttinen näkökulma oli ehkä hieman liioiteltua; monta tuntia kuumassa autossa, turhauttavan pitkiä jonoja, mutkikkaita ja kaartelevia kyläteitä ja vähintään yksi pakollinen kusi-kahvipysähdys. Kuulostaako tutulta?

Automatkailu Suomessa on hyvinkin polarisoiva elämys, joidenkin mielestä se on ehdottomasti paras tapa kokea kauniin kotimaamme helmet, toiset taas mielummin esim. lentävät sen Helsinki-Kuopio välisen matkan. Syitä on monta mutta olkoon asenne sitä kohtaan mikä tahansa, totuus on kyllä se että automatkailu Suomessa on viime kymmenen-viidentoista vuoden aikana muuttunut paljolti.