Joillakin sitä vaan on. Ne muut valitkoon sen oikotien.

Kykyjenetsintäsarjat ovat hauskoja. Sen lisäksi että kyseessä on kilpailu (ja kilpailusarjojahan nyt on aina hauska seurata) jossa etsitään listoille sitä uutta popidolia tai äxfäktoria omaavaa yksilöä, catwalkille seuraavaa huippumallia tai muotisuunnittelijaa, TV-kokille uutta keittiömestaria tai muuten vain kyvykästä henkilöä kansan sankariksi nämä sarjat antavat myös hyvin tilaa katsojan omille tunteille. Kun sarjan tuomariston eteen astuu Kokkolan ehkäpä paras kissanraiskaaja (siis lauluäänensä perusteella) on helppo nauraa vedet silmille ja/tai haukkua samalla kun kenen tahansa iho menee kananlihalle 37-vuotiaan brittiläisen varastomiehen laulaessa Nessun Dormaa ammattioopperalaulajan tasolla. Nämä sarjat ovat myös hauskoja siksi, että me samaistumme näihin kilpailijoihin. Kuinka moni teistä tuntee jonkun (joka tuntee jonkun) joka on ollut mukana Suomen Idolsissa, Talentissa tai X-Factorissa? Tai kuinka moni teistä on ehkä itse jonottanut tuntikausia karsinnoissa?

Mutta, yksi asia minua kuitenkin näissä sarjoissa hieman huolestuttaa. Siitäkin huolimatta että katsoja saa noin tunnin mittaan viikoittain kokea hyvää draamaa ja hilpeitä hetkiä sekä vapauttaa sisäisen musiikki/malli/muotikriitikonsa, mitä tällaiset sarjat oikein opettavat itse kilpailijoille? Onko televisioformaatti todellakin se “ainoa tie” tähteyteen? 

Ja minä haluaisin kiittää…

Eletään huhtikuuta vuotta 2007. Bai Ki-moon aloittaa ensimmäisen kautensa YK:n pääsihteerinä, Seung-Hui Cho ampuu kylmäverisesti 32 Virginia Techin opiskelijaa ja itsensä, Martin Scorsesen “The Departed” voittaa neljä Oscar-palkintoa ja Playstation 3 on vastikään ilmestynyt kauppoihin Euroopassa. Jossain päin Suomea minä olen juuri painanut nappia ja täten aktivoinut tämän blogin ensimmäisen version. Sillä hetkellä minulla ei ollut aavistustakaan siitä mitä oikeasti olinkaan tekemässä. Olinhan minä kuullut sanan “blog” ja tiesin mitä se käytännössä tarkoitti, mutta ajatus siitä että minä avautuisin koko maailmalle oli juuri silloin täysin naurettava ja absurdi. Mitä minulla nyt olisi sanottavaa ja miksi teitä muka kiinnostaisi tietää? Ja mistä minä kirjoittaisin? Miten onnistuisin rajaamaan aiheen? Mitä jos epäonnistun? Siilläkin riskillä että minulle naurettaisiin päin naamaa ja annettaisiin elinikäinen porttikielto bloggaajalavalle, minussa oli herännyt eloon se jokin, jota paremman puutteessa voidaan kutsua inspiraatioksi, kirjoittaa ja tuottaa tekstiä. Ja näin minä teinkin.

Joten kun 12.4.2007 postasin tuon ensimmäisen blogitekstini tänne virtuaalimaailman syövereihin ja teidän vaativan yleisön tuomittavaksi, tunne muistutti lähinnä sitä pelon ja helpotuksen sekoitusta kun on juuri astunut jalkamiinaan ja tietää että kohta sattuu, mutta parhaimmassa tapauksessa se ei tunnu pitkään.

Valetohtori tuli kaupunkiin

Frank Abegnale Jr. on nimi joka meille suomalaisille ei vältämättä merkitse mitään. Tai ehkä olet kuullut hänestä, mutta nyt et oikein muista oliko hän se Chelsean uusi hyökkääjävahvistus, joku uusi kohujulkkis vai peräti joku elokuvasarjan päähenkilö. Vastaus on ei, ei ja ei. Siitä huolimatta Abegnalen tarina on vähintäänkin uskomaton. Niinkin uskomaton että Hollywood päätti vuonna 2002 Steven Spielbergin johdolla tehdä siitä elokuvan. No niin, nythän te kaikki tiedätte mistä on kyse, olettehan te sen leffan nähneet! Abegnale on siis (entinen) mestariluokan huijari, joka 1960-luvulla onnistui huijaamaan 2,5 miljoonaa dollaria väärennetyillä shekeillä 26 eri valtioissa. Tämän lisäksi hänellä oli kahdeksan eri henkilöllisyyttä josta hän neljän avulla onnistui väärentämään paperit ja työskentelemään sekä lastenlääkärinä Georgiassa, Pan American World Airwaysin lentäjänä, lakimiehenä Lousianassa että opettajana Columbian yliopistossa. Ja kaiken tämän hän ennätti tehdä ennen 21-vuotis syntymäpäiväänsä. Ei huonoa.

Mutta hei, 23-vuotias suomalainen Mika Jokinen ennätti, ilman minkäänlaista taustakoulutusta, toimia lääkärinä hieman yli vuoden Karkkilan terveyskeskuksen vuodeosastolla ja Karjaan terveyskeskuksessa ennen kuin jäi kiinni. Ei ehkä ihan samaa kaliberia, mutta kai sekin pitäisi jonkinarvoiseksi saavutukseksi laskea.

De mortuis nil nisi bonum

Vanhan sanonnan mukaan kuolleita ei saa rienata, vaan niitä pitää kunnioittaa ja muistella hyvällä. Ei sen takia että laki näin sanoo tai että me pelkäisimme kuolleiden palavan maan päälle vaatimaan kunniansa takaisin korkojen keraa, eikä senkään takia että kuolleilla ei ole mahdollisuutta puolustautua. Me muistelemme kuolleita hyvällä siksi koska me sisimmiltään tiedämme että me kaipaamme niitä, huolimatta siitä miten suuresta ja abstraktista henkilöstä oli kyse.

Muistan itse kuinka eräänä kesäkuisena aamuna luin kaupanoven lööpistä Michael Jacksonin kuolleen edellisenä iltana. Minä en ollut Jackon suurin fani, en omista yhtään hänen levyä enkä julistetta (vanhan energiajuomatölkin kylläkin) ja muuten kuin radiosta en ole hänen musiikkia sen enempää kuunnellut (tällä en siis tarkoita että hänen musiikinsa olisi millään lailla huonoa), mutta jollain tapaa hänen poismeno kosketti. Ei vältämättä sen takia, että hänen viittä vaille valmis, paljon odotettu comeback “This Is It”, jolla hän toivoi nousevansa takaisin Popin Valtaistuimelle, jäi sittenkin tekemättä eikä siksi että “Michael Jackson on kuin Aku Ankka; eihän hän voi kuolla”. Minä surin sen takia, että suurelle kansalle Michael Jackson edusti jotain muuta kun hänen musiikkinsa. Hän oli tabloidilehtien, paparazzien ja skandaalitoimittajien kultainen hanhi, joka suojanaamarillaan ja keinotekoisella vitivalkoisella ihollaan muistutti lähinnä lapsenomaista avaruusolentoa, joka Neverland-ranchillaan hyväksikäytti lapsia ja roikutti pikkuvauvoja parvekkeilta samalla kun kansa ihmetteli suuresti. Ja nyt hän oli kuollut. Tästä huolimatta, Michael Jackson sai postuumisti ehkä osan kunniastaan takaisin dokumenttielokuvaksi muuttuneen comebackshown myötä.

Mutta miten kävi vapaapainija/näyttelijä/kansanedustaja Tony Christian “Viikinki”/”Ludvig Borga” Halmelle?

Ihminen – kosminen parasiitti vai Telluksen omistaja?

Ihminen (homo sapiens) on elänyt ja asustanut täällä Tellus-planeetan pinnalla jo jonkin aikaa (teologit ja tiedemiehet tapelkoot keskenään siitä miten pitkä tämä aika sitten oikeasti on ollut). Siitä päivästä lähtien kun varhainen esi-isämme Luolamies sai ensimmäisen kerran aikaiseksi tulen, hänen veljensä kehitti pyörän ja hänen anoppinsa oppi metsästämään itselleen ruokaa, me olemme lajina olleet tutkijoita. Meidän planeettamme pinta-alasta ei varmaankaan löydy monta hehtaaria jossa ihminen ei olisi jossain vaiheessa käynyt (saatikka sitten asunut), mukaanlukien syvimmätkin syvänmeren haudat ja korkeimmat vuoret. Olemme jopa useasti käyneet planeettamme rajojenkin ulkopuolella.

Yllämainittujen lisäksi ihminen on ajan myötä keksinyt sellaisia “miten ikinä pärjäsinkään ilman sitä?”-keksintöjä kuten kännykän, rikkaimurin ja katumaasturin. Tämän lisäksi ihmismäärä Maapallolla on kaikkien laskukaavojen mukaan vähintäänkin fantastisen hurja. Voimme siis oikeutetusti sanoa olevamme tämän planeetan edistynein, kehittynein ja laajemmin levinnyt laji. Vai väittääkö kukaan teistä että esim. afrikanelefantit olisivat keksineet hiukaskiihdyttimen ennen meitä tai flamingot oppineet kirjoittamaan? Tai että jääkarhuja löytyy jokaiselta mantereelta?

Ihminen on siis kaikkien darwinismin lakien mukaan ansainnut itselleen eläinkunnan alfalajin (johtajalajin) roolin ja asettautunut vankasti ravintoketjun korkeimmalle valtaistuimelle. Ja me olemme hyvinkin tietoisia tästä ruhtinaalisesta asemastamme. Niinkin tietoisia, että välillä unohdamme katsoa meidän asemaamme tässä ekojärjestelmässä hieman objektiivisin silmin. Me unohdamme mm. sen, että me emme ole ainoita tällä planeetalla, ja että kaikesta huolimatta ihminen ei lajina ole omavarainen. Mutta miten me, kaikista todennäköisyyksistä huolimatta, olemme onnistuneet nousemaan maapallon valtiaaksi? Tutkikaamme nyt hieman lähemmin Ihmistä; mikä tekee hänestä niin ainutlaatuisen ja mikä oikeastaan oikeuttaa hänen käyttäytymisen “Telluksen omistajana”?

Chriden kirjavalinta: The Making of Star Trek

Star Trek on brändi joka assosioidaan (ehkä liiankin) herkästi nörttiä profiloivana. Sarjasta tutuiksi tulleisiin univormuihin sonnustautuneet superfanit, jotka tervehtivät toisiaan vulkaanien tavoin ja tappelevat jaksojen fysiikasta, realismista ja filosofiasta sekä konventiot (massatapahtumat jossa kyseiset fanit voivat vaeltaa vapaasti tuntematta olonsa naurettaviksi) ja legendaarisiksi muodostuneet one-linerit ovat vain murto-osa Star Trekin perintöä.

Mutta, nörtit ovat loppupelissä sen verran pieni ryhmä ettei kokonainen brändi pysty niidenkään varassa elämään, ja Star Trek onkin paljon muuta kun pelkästään tieteisfanaatikoiden “avaruuspornoa” tai Star Warsin tieteellisempi ja tylsempi pikkuveli. Tähänkin tuoteperheeseen kuuluu (vastaavanlaisten avaruus-saippuaoopperoiden tapaan) se, että vaikka alkuperäinen sarja, ja siitä syntyneet jatko-osatkin, ovat loppuneet jo aikoja sitten, brändiä kantavat rinnakkaistuotteet kirjoista peleihin ja leluista karkkeihin ja kakkulapioihin löytyvät jossain muodossa ympäri maailmaa. Star Trek elää siis paraikaa omaa elämäänsä, vaikkakin viime aikoina pelkästään fanien keskuudessa, mutta kiitos ohjaaja/tuottaja JJ Abramsin uusimman elokuvan, kiinnostus brändiin on taas valtavirrassa noussut.

Sen kunniaksi nostankin nyt tässä Chriden kirjavalinnassa (kyseessä on tämän blogin uusin villitys ja yritys saada kirjaharrastukseni taas tungettua tänne) esille tämän sarjan ja esitän sen klassisen kysymyksen: mistä tämä koko soppa oikein sai alkunsa? Mistä idea Enterprisesta ja avaruuteen sijoittuvasta saippuasarjasta syntyi? Kuka keksi Spockin?

Ole Sinäkin loistava!

Johnny Cash esitti vuonna 1971 ensimmäisen kerran sittemmin herran tunnuskappaleeksi nouseen teoksensa, “Man In Black”. Tällä laululla, sekä myös omalla mustalla vaatetuksellaan, Cash halusi tuoda esille näkyvän eron hänen ja muiden senaikaisten artistien välillä. Omien sanojensa mukaan hän edusti tällä synkällä mutta yksinkertaisella värillä kaikkia niitä syrjäytettyjä, joilla ei ollut “nopeita autoja” ja “hienoja vaatteita”. Ja, kuten hän myös laulussaan toteaa, hän ei suostunut vaihtamaan mustaa paitaansa pois, ennen kuin tämä luokkaero oli hävitetty. Cashille tämä oli periaate, ja hyvin aattellinen se olikin, kun miettii millainen maailma oli 1970-luvulla, erityisesti Amerikassa.

Tänäkin päivänä vastaavanlaisia mustiin pukeutuneita miehiä ja naisia tulee jatkuvasti vastaan. Ero näitten ihmisten ja Johnny Cashin välillä on se, etteivät he mustalla värillä tietoisesti asetu mitään vääryyttä vastaan. He eivät siis vaatteillaan puolusta mitään kohderyhmää tai eläinten oikeuksia, eivätkä he edes värivalinnallaan tue fasismia (jotka tunnettiin mustista univormuistaan). He eivät vältämättä edusta mitään. Sillä toinen ero Cashin ja näiden välillä on se, että Cash seisoi hyvinvalaistulla lavalla. Nämä ihmiset kävelevät pimeillä kaduilla ja tienvarsilla. 

Ensihoito, uraihmisen ammattivalinta?

On ihmisiä jotka näkevät ammatissaan työn, jota tekemällä he saavat tililleen säännöllisen palkan, sekä mahdollisuuden tavata työkavereita, pitäen hauskaa samalla kun ne tekevät jotain sellaista joka ehkä parhaimmassa tapauksessa kiinnostaa niitä itseään. Sitten on ihmisiä, jotka näkevät ammatissaan uran ja näinollen mahdollisuuden työtä tekemällä kiivetä hierarkian portaita, korottaen samalla panoksia mutta lisäten etuja. Monissa ammateissa ura tulee ikään kuin kaupan päälle ja joissakin se on lähes vaatimus (vrt. ekonomi ja elokuvaohjaaja) mutta suurimmassa osassa se on valintakysymys. Monet lääkäreistäkään eivät lähde uraputkeen ja tekevät onnellisina samaa työtä eläkepäivään asti (esim. terveyskeskuslääkäri) samalla kun toiset päättävät tähdätä korkeammalle ja erikoistuvat vaikkapa neurokirurgiaan, päätyen lopulta osaston ylilääkäriksi. Sama pätee myös sairaanhoitajiin. Sitä voi toimia sairaanhoitajana samalla (tai eri) osastolla koko uransa aikana tai sitten eri koulutusten kautta päästä vaikka osasto- tai ylihoitajaksi.

Mutta miten käy ensihoitajan? Voiko ensihoitoalalla oikeasti tehdä uraa?

Häpeätkö Suomi-neito?

Me nauramme ääneen ja pudistamme päätämme tyhmille amerikkalaisille, noille itsekeskeisen ja pinnallisen elämäntyylin edustajille. Kummastelemme kovaan ääneen Italian pääministerin Silvio Berlusconin noloja kansainvälisiä kömmähdyksiä ja virnuilemme huomaamattomasti naurettaville japanilaisille jotka kameroineen ja kestohymyineen liikkuvat Helsingin kaduilla. Samalla keskustelemme kiivaasti noista “homoruotsalaisista” ja “ryssänaapureistamme” jotka pursuavat joka suunnasta meidän maille.

Me suomalaiset olemme hyvinkin kriittinen kansa, ja miksi ei? Mehän olemme kuitenkin tuoneet maailmankartalle hikihuoneen, kaksi F1-luokan maailmanmestaria, yhden kansainvälisesti menestyneen kännykkäbrändin, hyvinkin menestyneitä talviurheilijoita ja meidän metsäteollisuus on maailmanluokan huipulla. Jopa suomalaista hevimusiikkia kunnioitetaan suuresti mm. Saksassa. Tämän lisäksi Suomi on jopa brändännyt ihan oman nimen rohkeudelle ja sitä paitsi, mehän olemme maailman kuudenneksi onnellisin maa. Ai niin, ja Joulupukkikin on Suomesta.

Joten eihän meillä ole mitään hävettävää?

12 syytä ryhtyä RikosPaikkaTutkijaksi

Kuten televisiosta olemmekin jo jonkin aikaa saaneet oppia, nuo RikosPaikkaTutkijat ovat kyllä aika kovia tyyppejä. Olivat ne sitten töissa pimeässä ja synkässä Las Vegasissa, modernissa ja trendikkäässä New Yorkissa tai aurinkosessa ja kuumassa Miamissa (tai miksei vaikka kylmässä ja ankeassa Helsingissä), nämä oikeuden vankkumattomat vartijat ja lainvalvojan ehdottomat eliittiyksilöt tekevät maailmasta (tai ainakin kaupungistaan) turvallisemman paikan jo pelkällä olemassaolollaan. Tämän lisäksi jokainen työpäivä on niille vähintäänkin sanottuna monipuolinen ja työ useimmiten hyvinkin tyydyttävää.

Kysymys kuuluukin, miksei sitten vaihtaisi omaa duunia tällaiseen? No, tässä on nyt kaksitoista hyvää syytä miksi RikosPaikkaTutkijana oleminen kannattaa, tai ei.