Tässä vaiheessa te lukijat varmaan mietitte, mitä hemmetin lääkesekoitusta tuo nyt on taas vetänyt? Ennen kuin soitatte hätänumeroon, josta nuo valkoisiin pukeutuneet raavaat kivikasvoiset kaljut miehet (eli Helsingin pelastuslaitoksen sairaankuljettajat) tulevat viemään minut kotoa huutaen Aurooran psykiatriseen päivystykseen, antakaas kuin selitän.

Koko ajatus aikusuudesta lähti liikkeelle siitä, että erään ystäväni eräässä Facebook-kuvassa (sellainen bongaa kaverisi sanan perusteella-kuva) minut oli tägattu “lapsenmieliseksi”. Siis anteeksi mitä?! Olin aluksi aivan shokissa: miten niin muka minä lapsenmielinen? Pitäisikö tästä nyt tuntea jonkinlaista häpeää tai alemmuutta; enkö minä ole tarpeeksi vakavasti otettava? Olenko minä muka lapsellinen, impulsiivinen tai muuten vain hidas? Minähän olen aikuinen ihminen, minulla on oikea työ, jossa raadan päivät pitkät maksaen pois asuntolainaani, asun kämpässä tyttöystäväni kanssa ja minulla on auto. Ja käyn itse kaupassa ja pesen itse pyykkiä. Olenhan minä ajoittain ehkä hauska ja jopa joskus humoristinenkin, mutta että lapsenmielinen. Auts!

Alustavasta kieltämisreaktiosta huolimatta tämä tapahtuma sai minut toteamaan, ehkä jopa hyväksymään, karun todellisuuden. Siitäkin huolimatta että olen koko aikuisikäni (tarkoittaen siis tässä kontekstissa aikaa siitä, kuin täytin 18) yrittänyt kovasti vakuuttaa muille, sekä ehkä eniten itselleni, että olen se vakavasti otettava (tylsä) älykäs aikuinen joksi haluaisin aina tulla, olen siis vieläkin, 28-vuotiaana, joidenkin silmissä lapsenomainen. Mutta hei, entäs nuo paljon hehkutetut aikuispisteet sitten? Mistäs niitä sitten saisi ostettua, vai ovatko ne ikäänkuin pelien saavutuksia? Saanko minäkin niitä ja riittävätkö ne nostamaan minut Vakavan Aikuisen tasolle? Koska minä nyt olen tällainen suorittaja ja jokainen elämän virstanpylväs pitää pelin levelien lailla saavuttaa, niin lasketaanpas pisteet. Ovathan jotkut asiat kuitenkin muuttuneet tässä viimeisten vuosien aikana, joten eiköhän niistä jokunen “piste” irtoaisi.

Asuminen

Asuin pitkään kotona vanhempien luona. Laiskuutta? Ehei, vaan looginen ja taloudellisesti vakaa vaihtoehto Helsingin yleisesti ottaen korkeaan vuokratasoon. Eikös kuulostanutkin hyvältä selitykseltä? No, nykyisin omistan oman asuntoni Helsingissä, jota paraikaa remontoin myös (pääasiassa) itse. ‘Nuff said.

Työelämä

18-vuotiaana en muistaakseni ollut tehnyt muuta rehellistä duunia kun rippikoululeirin ja kehitysvammaisleirin ohjaajan työtä. Ensimmäistä kesätyötäkään en tehnyt kuin vasta pari vuotta myöhemmin. Nykyisin..no, tarvitseeko sitä sanoa: työ- ja vapaa-aikasuhde on välillä hiukan epätasapainossa. Eli minulla on rehelinen supisuomalainen työ, jossa raadat aamusta iltaan ja yöhön asti.

Harrastukset

Nuorena sällinä en harrastanut lätkää, fudista, punttiksessa käyntiä, maratonjuoksua, triathlonia enkä edes vakavasti musiikin soittamista (vaikka opin kyllä soittamaan kitaraa 16-vuotiaana). Minä pelasin tietokonepelejä ja katsoin TV-sarjoja. Nykyisin käyn lenkkeillä, pelaan säännöllisesti sulkapalloa, käyn punttiksella ja purjehdin Laser-jollalla. Ai niin, ja pelaan myös shakkia netissä. Ja pelaan vieläkin tietokonepelejä ja katson TV-sarjoja.

Kaupassakäynti

Koska minä nuorena asuin kotona vanhempien luona, kaupankäynnin suorittivat ne, paitsi silloin kuin lapsena kävin ostamassa sen 50 markan karkkipussin tai lehden. Nykyisin kaupassakäynti on enemmän tai vähemmän prosessi, joka vaatii tarkan suunnittelun (kauppalista) ja toteutuksen (kauppalistan lukeminen ja tavaroiden valikoiminen). Tämän lisäksi pyrin jopa välillä tekemään eettisiä ja hinta-laatusuhteutettuja valintoja. Kyllähän tästä nyt jotain pojoja pitäisi irrota!

Ruoka ja juoma

En koskaan ollut mäkkäri- tai pizzahut-teini, söin miltei aina äidin tekemää kotiruokaa. Nykyisin teen omat ruokani, ja pyrin välillä jopa tekemään sitä oikeasti enkä (aina) osta eineksiä. Juon, ja siis täten ostan, myös viiniä ja mm. viskiä, jota valikoin parhaani mukaan. Olen siis kaikenlisäksi elitistinen viinasnobi, jess!

Netti ja pelaaminen

Koska WWW alkoi yleistymään vasta ollessani yläasteella, on vaikea arvioida sitä neutraalisti. Mutta siihen aikaan nettiselainta käytettiin lähinnä pelaamiseen ja por..siis pelisivustojen selaamiseen. Nyttemmin luen mm. HS:ää, Kauppalehteä, Economistia, Ars Technicaa ja lukuisia blogeja (no okei, “lukemisella” tarkoitetaan ehkä lähinnä nopeaa selaamista). Käyn toki myös eDomella ja IMDbssä. Nuorena pelaamani pelitkin keskittyivät lähinnä aivotnarikkaan-räiskimiseen, nykypäivinä Civilizationin, Total Warien ja Deus Exien kaltaiset pelit ovat in. Toki perusräiskinnätkin toimivat, mutta yleensä enemminkin kavereiden seurassa.

Televisio, elokuvat ja kirjat

Televisiokatsomisestanikin on tullut lähes intellektuelli laji. En seuraa urheilua (nuorena seurasin formulaa, mutta siitäkin hävisi into Häkkisen lähdettyä), mutta sitä vasten Sopranos, Mad Men, West Wing, Twin Peaks, Lost, House ja Teho-osasto kuuluvat lempiohjelmiini. Selkeä positiivinen kehitys on myös nähtävissä ruokaohjelmissa (kyllä, katson ruokaohjelmia!) joita seuraan; ultrabrändatun Jamie Oliverin kautta Gordon Ramsayn hiukan yksitoikkoiseen kiroilukeittiöön ja viime aikoina avomielisen Anthony Bourdainin seurassa maailman ympäri. Elokuvarepertoaariin kuuluu kaikki David Lynchistä Arska-leffoihin. Ja vaikka aloitin kirjanlukemiseni Star Trek-kirjoilla, hyllystäni löytyy nykyisin mm. Che Guevaran ja Miles Davisen omaelämänkerta, globaalia tilanteita analysoivia kirjoja, John Irvingin teoksia sekä jopa pari Nobel-palkinnon voittanutta teosta. Olen siis myös kirjafanaatikko ja televisionörtti (blingblingbling!).

Joten siis, lopullisen kategorisointini tulos tällä aikuisuuden häilyvällä skaalalla on tämä: joistain yksittäisistä miinuspisteistä huolimatta, koen päässeeni aikuisuuden riman yli. Jee! Eli nyt kuin olen näin vahvasti ja avoimesti todistanut teille tässä ja nyt olevani Vakavasti Otettava Aikuinen (“saat saavutuksen”), voin rauhallisin ja avoimin mielin hyväksyä olevani muiden silmissä lapsenmielinen. Sillä kaikesta huolimatta, eihän se lapsenomaisuus ja aikuisuus ole toisiaan poissulkevia, vaan ehkä juuri päinvastoin; ehkä se vaatii aikuisen ihmisen toteakseen että se pitkään metsästetty Aikuisuus ei olekaan muuta kuin lapsenomaista tarvetta olla parempi kuin ne muut. Ja sehän vasta on lapsellista, eikös? Sitäpaitsi, eikös Nietzsche sanonutkin että jokaisessa tosimiehessä piilee lapsi, joka vain haluaisi leikkiä.

Seurasin itse eduskuntavaaleja Yleltä ensimmäistä kertaa elämässäni ja voinkin myöntää että nuo tunnit olivat vähintäänkin yhtä raastavat kuin Idolsin finaaliäänestykset. No okei, jopa jännittävämmät, ainakin jos puhutaan tämän kauden Idolsista. Äänten laskentatilanne eli koko ajan, tilanne muutui ja kynnet meinasivat loppua kesken odotellessani kuvaruudun päivitystä kannatus- ja paikkamääristä. Ja no, myönnettäköön, sieltähän se ylimainostettu “jytky” sitten lopulta tulikin ja kun totuus, tuo ikuinen kylmä pyyhe, lopulta iski päin naamaa, mieli oli tyhjä. Miten helvetissä näin pääsi käymään? Ja miten tässä nyt tulee käymään? Joudunko suomenruotsalaisena pakenemaan Ahvenanmaalle vai jäänkö suunnittelemaan sissisotaa nyt ennenkuin rajat menevät lopullisesti kiinni? Näin edessäni kuinka Suomi hetkessä palaa takaisin kekkoslovakian aikoihin enkä ole koskaan tuntenut oloni niin turvattomaksi ja eristäytyneeksi.

Elämme nyt tiistaita, vaalipäivä +2. Aurinko paistaa, vaalikoneistojen tykistö on hiljentynyt ja savu alkaa vähitellen hälventyä. Avaan silmäni ja huomaan että Suomi on vielä täällä, samassa muodossaan kuin eilenkin. Halla-Ahon johtamat fasistiset mustiinpukeutuneet turvallisuusjoukot eivät marssikkaan kaduilla, Timo Soinia ei kutsuta mediassa Johtajaksi eikä maahanmuuttajia ja suomenruotsalaisia joukkoteloiteta kaduilla. Mutta mitä sitten tapahtui tuonna kohtalokkaana “sinivalkoisena sunnuntaina”, jolloin nationalismi voitti ja liberalismi tapettiin?

No, aloitetaan ihan tilastoista: 70,4% Suomessa asuvista äänesti näissä vaaleissa (ennätyslukema, muuten). Näistä äänestäjistä 19% suomalaisista äänesti Perussuomalaisia, 81% ei. Nämä 81 prosenttia äänestivät siis jotain ihan muuta; vasenta, oikeaa, vihreätä, piraatteja, Jumalaa, vähemmistökieltä tai Aku Ankkaa. Tai Keskustaa. Lähes 560.000 ihmistä nostivat siis Perussuomalaiset pronssisijalle. Puolue ei siis kaikesta puheestaan huolimatta voittanut. Eikä todellakaan koko kansan enemmistöllä, vaikka ulkomaan median kauhuskenarioiden perusteella näin voisi kuvitella. Mutta, ne onnistuivat lisäämään paikkamääräänsä eduskunnassa käsittämättömät 800% (+34 paikkaa eduskunnassa vuoden 2007 vaaleihin verrattuna) ja pääsevät suurella todennäköisyydellä, jos nyt Suomen demokratia on reilu ja oikeudenmukainen, näinollen hallitukseen.

Mutta, samaisessa hallituksessa istuu myös mitä ilmeisimmin SDP ja Kokoomus (ja mahdollisesti myös RKP), kaksi hyvinkin polarisoivaa ja eri arvomaailmaa edustavaa puoluetta. Perussuomalaiset eivät siis öykkäröi ja riehu diktatuurisin ottein yksin Arkadianmäellä. Tämän lisäksi on hyvä muistaa että karismaattista Soinia lukuunottamatta näistä 39 tulevista Perussuomalaisten kansanedustajista hyvin harvalla on kokemusta politiikasta tällä tasolla (jos ollenkaan) ja 34 niistä ovat täysin keltanokkia sillä areenalla. Tämä on fakta joka tuli selväksi jo vaalien aikana ja puolueen kokemattomuutta on kritisoitu myös jälkeenpäin. Poliittiset asiantuntijat ovatkin uskaltaneet väittää että seuraavassa hallituksessa virkamiesten rooli konsultteina tulee olemaan entistä korostetumpi juuri tämän kokemattomuuden takia. Poliittisesti katsottuna edessäämme on siis eräänlainen yhden miehen orkesteri: Timo Soini & Muut. Ja yksi ihminen ei pysty yksin muuttamaan politiikkaa, siihen tarvitaan kokonainen puolue, tämän totesi jo Benjamin Franklin.

Uskallan myös väittää että Soinissa piilee sen verran pragmaatikkoa, että hän ymmärtää sen tosiasian että nyt Perussuomalaiset ovat siinä kauan odotetussa hallitusasemassa eivätkä enää oppositiossa, jossa on helppo olla vapaasti radikaali. Hallituspuolueen on tehtävä yhteistyötä muiden kanssa ja välillä/usein myös kompromisseja, muuten se asema voi viimeistään seuraavien vaalien kohdalla olla uhattuna. Lähes apokalyptiset uhkailut siitä että mm. Portugalin tukipaketit tulisivat kaatumaan pelkästään Soinin takia eivät pidä paikkaansa, siitä huolehtii euroalueen johtajat. Soini..eikun Perussuomalaiset eivät siis tule saamaan tahtoaan läpi pusketen, vaan varovasti hiomalla. Sillä kuten jo vaalien aikana huomattiin, (mahdollisten tulevien) hallituspuolueiden linjaukset eivät vältämättä mene yksi yhteen Soin..siis Perussuomalaisten kanssa. Kaiken lisäksi myös puolueen kansanedustajien välillä on linjauseroja, eli PS:n yhtenäisen linjan löytäminen voi osoittautua luultua vaikeammaksi. Ja erityisesti tällaiselle marginaalipuoluelle, jolla on paljon näytettävää ja todistettavaa, tämä aika tulee olemaan hyvinkin tärkeä. Veikkaan myös että kun kerran on maistanut tämän tasoista voittoa, ei enää mieli takaisin pienpuolueeksi, ellei muuta niin raha kelpaa aina. Joten populistiasenteet kannattaa jättää eduskuntatalon narikkaan. Toisin sanoen, en itse usko että tämä “jytky” tulee olemaan hyvinkään radikaali muutos politiikassa, ainakaan ihan heti.

Merkittävin muutos sen sijaan tapahtui kansassa. Ja tämä taas oli ilahduttavaa huomata. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kansa kiinnostui politiikasta (ainakin näistä vaaleista). Sitä ei enää rinnastettukaan stagnoituneeseen status quo-tilanteeseen, jossa mikään ei oikeasti koskaan muutu, vaan näkemys siitä että nyt saataisiin pakkaa sekoitettua ja muutos aikaan, sekä vastavoima tälle kasvavalle populismirintamalle, sai aikaan ennennäkemättömän ryntäyksen vaaliuurnille. Ja tämä kiinnostus ei ole näyttänyt laantuvat vaalitapahtumankaan jälkeen. Konkreettista toivoa paremmastakin on jo nyt nähtävissä. Tämän lisäksi jos jotain, niin todistetusti osoitettiin että Suomessa vaalien jokaisella äänellä on vaikutusvaltaa. Vaikken itse äänestänyt Perussuomalaisia enkä millään tavoin yhdy heidän linjauksiin ja arvomaailmaan, en voi muuta kun nostaa hattua tämän empiirisen kokeen tulokselle: demokratia Suomessa toimii (vaikkakin ei täysin ongelmitta). Sillä vaikka lopputulos ei vakuuta, prosessi toimii siitäkin huolimatta. Ja se on hyvä asia. Kuten Tarja Halonenkin totesi, “on positiivinen asia, että Suomessa muutos merkitsee sitä, että rynnätään vaaliuurnille eikä kaduille.”

Ehkä juuri siitä syystä en tunne tarvetta nostaa itseäni moraalisesti korkeammalle tasolle ja tuomita niitä jotka äänestivät Perussuomalaisia (sillä silloinhan itse syyllistyisin juuri siihen samaan elitismiin jota Perussuomalaiset ja niitä äänestävät vihaavat). Ne tekivät sen varmaan ihan omasta mielestään hyvistä syistä. Sen verran naiivi myönnänkin olevani, että uskon jokaisen ihmisen äänestävän sitä puoluetta joka heidän mielestään ajaa (maailmaa ja) Suomea parempaan suuntaan (vaikka näin ei ehkä tapahtuisikaan). Joten vaikka persuja äänestävistä (ja puolueen ehdokkaista) osaa voidaan estotta luokitella rasistinatseiksi tai protestiääniksi, eivät he kaikki sitä ole. Osa on tavallisia työtä tekeviä perheellisiä ihmisiä, jotka ovat vain pettyneet vaalikohun tuhoamaan Keskustan, EU-tukea jatkuvasti maksavaan Kokoomuksen ja oppositiossa istuvan SDP:n ikuiseen valtapeliin jossa ministerinsalkut vain vaihtavat omistajaa keskenään, ja nyt (näinä taloudellisesti vaikeina aikoina jne.) he etsivät vaihtoehtoa joka tekisi Suomesta paremman paikan elää. Ja koska Vihreät ovat liian liberaalihippejä ja Vasemmisto liian vasempaan kallistuva, valinta nyt sattui osumaan Perussuomalaisiin. Valitettavasti.

Joten, rakkaat suomenruotsalaiset, maahanmuuttajat, homot, lesbot, viherpipertäjät, hipit, postmodernin tekotaiteen kannattajat ja muut vapaata, kansainvälistä arvomaailmaa edustavat liberaaliystäväni, älkäämme nyt kuitenkaan sortukoo tähän pelkokulttuurin suoltamaan propagandaan ja muutaakoo Lontooseen tai Amsterdamiin pakoon, vaan pysykäämme rohkeasti täällä piikkirajojenkin sisällä (jos ei muuta, niin protestiksi)! Sillä tämä on loppujen lopuksi ainoa kotimaamme, ja siihen me olemme oikeutetut. Ja jos kansanedustajaehdokkaat haluavat uhota meitä nakkikioskin jonossa siksi että me puhumme ruotsia (johon me myös olemme oikeutetut), niin Paavo Lipposta siteeraten; so what?! Puolue saisikin hyvää mainosta siitä Seiska-lehden lööpeissä.

Ja jos ei muuta, niin toivottavasti nähdään taas neljän vuoden kuluttua vaaliuurnilla samalla intensiteetillä. Jos sitä odotellessa kaipaat konkreettista selviytymisneuvoa, suosittelen lämpimästi lukemaan tätä.

Tack och godnatt!

Tiedän että kyseessä on käsittämättömän tunnettu minibloggersivusto eli verkkosivun muotoinen globaali SMS-palvelu, en vain ole koskaan ymmärtänyt kyseisen sivun käyttötarkoitusta. Kyse nyt ei missään nimessä ole siitä, ettenkö tajuaisi sosiaalista verkostointia konseptina tai sen hyvinkin laajaa ja monipuolista merkitykstä meidän alati pienenevässä maailmassamme. Enkä myöskään edusta väkinäistä nettierakoitumista, olenhan itsekin ollut osa globaalia salaliittoa jota Facebookiksi kutsutaan jo lähes kymmenen vuotta, minulla on sähköpostiosoite (duh!), minulla oli (siihen aikaan kun Altavista oli the hakukone) jopa oma kotisivukin ja minulla on käyttäjätunnuksia useilla keskustelufoorumisivuilla. Minulla on myös tili mm. Steamissa, Picassassa ja Spotifyssa. Niin, ja onhan minulla jopa tällainen blogi, josta voin vapaasti tyrkyttää merkityksettömiä mielipiteitäni teidän kaikkien lukijoiden kurkuista alas (muhahaha!).

Joten voin siis rehellisesti kutsua itseäni hyvinkin avoimeksi ja sosiaaliseksi, jos nyt sosiaalisuus on mitattavissa virtuaalisesti naamakirjan ystävien ja tykkään-klikkausten määrän tai foorumien postausten perusteella (ja tottahan toki se on!). Mutta siitäkin huolimatta, Twitter on palvelu joka monestakin syystä ei ole koskaan vetänyt minua puoleensa. Päinvastoin, olen ajoittain tuntenut jopa ylpeyttä siitä etten ole sortunut “twiittamaan” siitä mitä ruokalautaseltani juuri nyt löytyy tai seurannut julkkisten suoltamaa tyhjänpäiväistä huumehuuruissa kirjoitettua elämänfilosofiaa.

Joten miksi olen nyt mennyt ja myynyt sieluni viimeiset rippeet halvalla tälle sosiaalipornon saatanalle? Ja voiko kukaan minut enää pelastaa?

Jotta me ymmärtäisimme tätä absurdia ja täysin järjetöntä päähänpistoa, analysoikaamme hieman sen taustalla piilevää ajatuskulkua. Antipatiani twitterointia kohtaan (näin jälkeenpäin ajateltuna) ei ehkä sittenkään koskaan perustunut sivuston rooliin yllämainitun sosiaalipornon edistäjänä. Sillä itsensäpaljastelua harrastavat jo lähes kaikki Facebookin, Foursquaren,  Google Mapsin tai YouTuben kaltaisten palvelujen käyttäjät, joten Twitterin leimaaminen olisi ehkä siinä mielessä hiukan epäreilua. Kyse on ehkä lähinnä siitä profiilista minkä juuri Twitter kantaa mediassa ja julkisuudessa. Sivusto mainitaan yleensä “tietolähteeksi” mm. Paris Hiltonista, David Hasselhoffista tai Miley Cyrusista puhutessa tai sitten iltapäivälehdet kirjoittavat siitä kuinka presidentti Barack Obama tai pääministeri Kiviniemi päivittävat viserryksiään vessasta käsin samalla kun samaiset lehdet muistavat listata ketkä maailman julkkiksista omivat sivustolla eniten seuraajia.

Toisin sanoen, Twitter ei ole mielestäni ollut vakavasti otettava verkostointisivu vaan puhtaasti kansan voyerismin tarpeen tyydyttäjä ja julkkisgroupien ykkösmesta. Tätä väitettä tukevat myös näköjään jotkut tutkimuksetkin. Mutta jos kaikki juorujanoni tyydyttävät tiedot löytyvät jo sieltä iltapäivälehtien verkkosivuilta ja kun esim. Facebookin kommunikaatio ei Twitterin tavoin rajoitu 160 merkiin eikä se muistuta muinaisten BBS-purkkien nörttikieltä @ ja #-merkkineen, niin mitä tällä viserrys-sivustolla sitten oikeasti on annettavana minunkaltaiselle ihmiselle?

Oman teoriani mukaan, toimivan (ja näin ollen myös yleisöä koukuttavan) sosiaalisen kommunikaation salaisuus on aina ollut yksinkertaisuus ja palkitsevuus (ns. instant gratification). Ja olisihan se kivaa jos samaa sivustoa käyttäisi pari kaveriakin, sillä kuka nyt haluaisi luennoida tyhjälle salille. Käyttäjä siis haluaa helpon käyttöliittymän, johon ei ole sotkettu turhaa sälää ympärille ja samalla sen hyvänolon tunteen, joka syntyy siitä kun kanssaihmiset reagoivat häneen kommentoimalla ja “tykkäämällä”. No, tämähän kuulostaa melkein ihan normaalilta ihmisluonteelta, eikös? Juuri tämän takia esim. MySpace ei sosiaalisena verkostona ole noussut samalle tasolle kuin Facebook, sillä se on vanhanaikainen, sen käyttö on hankalaa ja se on graafisesti sotkuinen (huom: sivustoa remontoidaan paraikaa täysin uusiksi, joten tietona perustuu vanhaan layouttiin). MySpacea käyttävätkin nykyisin lähinnä jenkit sekä bändit, sillä sen ehdoton valttikortti on sen musiikinjako-ominaisuus. Verraten Facebookin, joka vuosien varrella muistuttaa entistä enemmän Sims-virtuaalielämän luontiprosessia, Twitterin (jossa esim. profiililuonti rajoittuu pelkästään nimeen ja kaupunkiin) suosio taas piilee juuri sen yksinkertaisuudessa ja avoimuudessa.

Ja omasta mielestäni viimeksimainittu on se ehdoton osatekijä, joka erottaa tämän luontoäänisivuston meidän kaikkien rakastamasta pärstäkirjasta.

Lyhyt Twitter-tutoriaali on ehkä paikallaan tässä vaiheessa: Twitter perustuu yksinkertaiseen tilaajajärjestelmään (followers), jossa käyttäjä seuraa haluamansa tiliä, joka voi olla henkilö, firma tai muu instanssi (esim. Suomen presidentti tai televisio-ohjelma), jolloin hänen pääsivulleen, eli ns. newsfeediin, ilmestyy kaikki sen tilin postaukset. Facebookista eroten, kyse ei ole molemminpuolisesta liikenteestä, eli toinen osatekijä ei näe sinun postauksia ellei hän seuraa juuri sinua (joka näin nettiparanoidin silmin on hyvä asia). Stephen Fryn ei siis tarvitse lukea läpi n. 2,5 miljoonaa postausta pääsivulta kun hän aamulla kirjoittautuu Twitteriin. Tämän lisäksi, Facebookin verrattuna Twittertilit ovat noin 99% tapauksissa avoimia, eli kuka tahansa pystyy seuramaan kenen tahansa tiliä ja lisäksi superjulkkisten tilit tarkistetaan myös sivuston toimesta, joten Barack Obaman varmistettu tili on siis ihan oikeasti Barack Obama (tai vähintään “USAn presidentin virallisen Twitterpäivitysavustajan” pyörittämä tili). Itselläni on mm. Microsoftin tuore toimari Stephen Elop, näytteljä John Cleese ja elokuvaohjaaja David Lynch seuraajalistallani. Ylipäätänsä kliinisempi termi “seuraaja” antaakin mielestäni hieman eri sävyn kuin Facebookin tunteisiin vetoavampi “ystävä”. No juuri tästä avoimuudestahan johtuen julkkikset sekä muut mediassa nähtävät narsistiset persoonat rakastavat Twitteriä ja media rakastaa siis myös näinollen Twitteriä.

Okei, mutta tämä ei vieläkään selitä miksi minut löytää sieltä?

Paras selitys on lyhykäisyydessään tämä: totesin lopulta että Twitter, kaikesta naurettavuudestaan ja järjettömyydestään huolimatta, on kuin globaalisti avoin ihmisten ja erilaisten instanssien välinen RSS-syöte. Ja RSS-syötteitähän käyttävät ihan oikeat ja vakavat aikuiset, eikös? Ehkä juuri sinultakin löytyy jokunen uutis-sivusto tai blogi syötelistaltasi?

Ja vaikka samojen kavereiden kanssa kommunikaatio sujuu ehdottomasti helpommin ja monipuolisemmin Facebookin kautta ja blogeja lukee ihan “raakanakin”, niin Twitteristä luettu postatus on (juuri sen rajoitusten ja yksinkertaisuuden takia) ehkä eräällä tavalla suorempaa, se ei ole yhtä “prosessoitu tuote” kun blogiartikkeli tai jopa nykyisin Facebook-statuspäivityskin. Useita blogeja, uutis-sivuja ja ihan yksittäistenkin firmojen tapahtumia seuranneena (RSS-syötteinä sekä raaka-versiona), tällainen tiedonsaanti on kiva lisä. Ja välillä lyhyt tweet (eli Twitter-postaus) voi antaa lukijalleen jotain sellaista (esim. linkki, mielipide, kuva), mitä ei vältämättä blogista tai uutisartikkelista löydykään. Twitter on siis, näin ajankohtaista vertauskuvaa käyttäen, kuin E-lisäaineeton sivuannos Facebook/blogi/uutismuhennokselle. Sitäpaitsi hei, jos minua ei oikeasti kiinnosta Britney Spearsin tai Charlie Sheenin kaltaiset skandaalikoheltajat, niin eihän niitä tarvitse seuratakaan. Minä seuraan mielummin Anthony Bourdainia tai Jaques Boissonsia.

En vieläkään tajua Twitteriä täysin (ehkä en koskaan tajuakaan) enkä tule käyttämään sitä pääasiallisena verkostona, lähinnä siitä syystä että ehdottomasti suurin osa kontakteistani (ystäviä tai ei) on Facebookissa. Mutta tajuan kyllä nyt sen massivisen suosion ja kokeiltuani sitä pari päivää, on pakko myöntää että tämä linnunlaulu kuulostaa kyllä ihan kivalta näin taustaäänenä. Ainakin vielä tässä vaiheessa.

Elämme paraikaa elokuvavuoden postoscarismin aikaa. Vuoden kultaiset replikapystit on taas jaettu ja ne ovatkin jo tässä vaiheessa löytäneet tiensä voittajien kirjahyllylle, palkintohuoneeseen tai kuten eräässä tapauksessa, hetkellisesti jopa vessapöntölle. Voittajien kiitospuheet ja juontajien läpänheitot on analysoitu puhki ja puvut sekä (muoti)mokat on kritisoitu viimeistä saumaa myöten. Kodak-teatterin halpatyövoimalla pyöritetty purkutyö on jo tehty, tähtien Smilexin vaikutus alkaa vähitellen hävitä (Hollywoodissako? Never!) ja läsnäolijoiden krapula on aikoja sitten hellittänyt (paitsi nykyisin työttömällä Charlie Sheenillä, *rumpuriffi*). Eli nyt kun vuoden suurin grande event de glamour alkaa olla jo niin eilispäivää, voi siis elokuvavuosi 2011 toden teolla alkaa.

Tällä blogilla me juhlistamme nyt tätä elokuvavuoden renessanssia, sekä jollain pervessillä tavalla ehkä myös itse Oscareita, julkistamalla Chriden 2011 Traileripalkinnot (eli “Ranet”).

Kriittisimmille lukijoille tiedoksi, tällä palkinnolla ei siis ole mitään yhteistä (paitsi ideologisesti) samankaltaisen Golden Trailer Awardsin tai vastaavanlaisten sivustojen kanssa. Kyseessä on nyt huumorilla kasattu vakavamielinen palkinnonjako, josta täysin riippumaton ja nimettömänä pysyvä yhden hengen raati on valinnut trailereiden tai previewien perusteella vuonna 2011 ilmestyvät kolme tähän mennessä kiinnostavinta, tai muuten vain katsomisen arvoista hyvin erilaisia genrejä edustavia elokuvia. Tämän lisäksi näille kolmelle elokuville on Grammyen ideologian tapaisesti (kaikkien pitää lähteä kotiin voittajina) jaettu oma palkinto. Ja ei, tässä kilpailussa ei nyt nähdä velhoja, teinivampyyrejä tai edes Angelina Jolieta.

Joten, pidemmittä puheitta, siirtykäämme nyt itse (palkinto)gaalaan!

Apollo 18

Kuuluisasta kylmän sodan aikana käydystä “kuukilpailusta”, eli USAn ja Neuvostoliiton välisestä kamppailusta Kuun, ja täten siis myös maailman herruudesta on tehty pinoittain kirjoja, elokuvia ja jopa Spielberg/Hanks-duon toimesta laadukas minisarja, jotka kaikki kuvailevat sitä urheutta, sinnikkyyttä ja niitä uhrauksia, joita vaadittiin siihen Neil Armstrongin lopullisen askelman saavuttamiseksi. Mutta missään vaiheessa kukaan ei ole esittänyt kysymystä; miksi tämäkin kilpailu päättyi yhtä äkillisesti kun Kimi Räikkösen F1-ura? Miksemme koskaan palanneet Kuun pinnalle Apollo 17 jälkeen? Nyt saamme vihdoin vastauksen tämän elokuvan muodossa.

Jos REC ja Ron Howardin Apollo 13 päättäisivät lisääntyä, tulos olisi mitä ilmeisimmin tämä. Traileri lupaa lähes Kubrickmaista käsikameralla kuvattua varsin hämärää “vastikään löydettyä materiaalia viimeiseltä Apollo 18-lennolta”. Trailerin editori on selvästikin käynyt Music Televisionin videoleikkajan kurssin (“Kuinka saat mahdollisimman monta kuvaleikkausta mahtumaan 10 sekuntiin”), kuvalaatu on genrelle uskollisen rosoista ja sumuista (bonuspisteet feikatusta kuvasuhteesta) ja elokuvan sisällöstä on vaikea sanoa muuta kuin että epämääräisiä olentoja ja löydöksiä on luvassa. Mikään megabudjetin Hollywood-teos tämä todellakaan ei previkan perusteella ole mutta siitäkin huolimatta (tai ehkä juuri siksi) tämä elokuva ansaitsee “Vuoden Kauhistuttavin Selitys”-palkinnon. Ja vaikka elokuva itse floppaisikin, niin idea ja aihe itsessään on tällaiselle spacerace-fanille jo niin kutkuttava ettei sitä voi sivuttaa pelkällä olankohautuksella.

Iron Sky

Elokuva, joka trailerissään pyytää sinulta rahaa avaruusnatsien hakkaamiseen ei ihan aikuisten oikeasti voi olla huono. Ja tässä se nyt on, tämä Suomen iki-oma vastine avaruusnatsi-komediagenrelle. Jo tämän lauseen perusteella tämän leffanhan pitäisi saada jonkinasteinen palkinto. Star Wreckistä tuttu joukko tamperelaisia elokuvantekijöitä on faniverkoston avulla yli kuusi vuotta kehittänyt tätä rainaa, jonka ensi-ilta nähdään nyt vihdoinkin syksyllä 2011. Tässähän on siis miltei Duke Nukem Foreverin tasoinen tuontantohelvetistä noussut feenikslintu käsissä.

Itse tarina on tässä vaiheessa vielä hieman hämärän peitossa, mutta rehellisesti sanottuna, onko sillä oikeasti väliä? Vuonna 1945 nuo historian tuhmat nasse-sedät pakenivat kuulema Kuun pinnalle, josta he nyt mustinee gestapotakkineen ja kaasunaamarineen palaavat kosto ja kuoleman kylvääminen mielessään Maan pinnalle. Mahtavia avaruusaluksia (noteeraa videon aika 01:12), saksalaista insinööritaidokuutta ja yleensäkin loistavaa sci-fistelyä luvataan tämän teasertrailerin perusteella (muuta ei voidakaan oikein sanoa), joka muuten on kuva- ja yleiseltäkin laadultaan hyvinkin korkealaatuista ottaen huomioon tuotannon yleisen budjetin. Iron Skylle myönnettäköön täten “Vuoden Nassesetä”-palkinto.

Winnie The Pooh

Onhan se aikamoista, kun aikuisen miehen odotetuimpien elokuvien listalta pompsahtaa yllättäen animaatio ja kaiken lisäksi vieläpä ylitösiirappinen Disneyn versio Nalle Puhista. Pitäisikö tässä tuntea itsensä väärinymmärretyksi? Ei, sillä syy tämän nimenomaisen elokuvan valintaan ei pelkästään ole se, että Nalle Puh kuuluu lapsuuteni lempihahmoihin, vaikka kyse onkin tässä lähes puhtaasti nostalgiasta. Pienenä junnuna näet 1980-luvulla nähty Nalle Puh-televisiosarja oli ehdoton suosikki ja nyt tästä sarjasta (nimenomaan sarjasta, eikä vain yksittäisistä hahmoista) on siis tehty ensimmäinen elokuvaversio. Huonompi ja epävarmempi tuottaja/ohjaaja olisi päättänyt seurata ajan trendejä ja tehdä tästä klassikosta tietokoneanimoidun 3D-version ja Nasun ääninäyttelijäksi olisi valittu Miley Cyrus. Onneksi maailma säästyi tästä kauhukuvasta.

Trailerin perusteella saamme nauttia vanhasta tutusta (olkoon että huomattavasti parannetusta) animaatiosta jossa jopa ääninäyttelijät ovat lähes identtiset (tosin eivät samat) kuin 80-luvulla. Tällaista on pakko kunnioittaa. Elokuvan tarina vaikuttaneekin olevan hyvin nallepuhmainen, eli runsaasti hunajaa, kadotettu rohkeus ja ikuinen ystävyys. Sopii erinoamisesti minulle. Winnie The Pooh on “Vuoden Nostalgiatrippi”.

Me, eli länsimaat, tuomitsemme banaanitasavaltoja (tai lähinnä niiden hallintoja) juuri sen takia että ne edustavat tätä ihmisoikeuksien sortoon helposti taipuvaa valtiotyyppiä. Mutta olemmeko koskaan ajatelleet, miten me itse pärjäisimme tuossa tilanteessa? Onhan se aina helppoa kritisoida ja tuomita muita, mutta heitetäänpä haaste: olisitko sinä muka kovempi kuin Castro tai pärjäisitkö pidempään kuin Pinochet, jos sinusta tehtäisiin nyt pienen saarivaltion el presidente?

Ennen kuin nyt juokset lähimpään ylijäämävarastoon hankkimaan sen vihreän paidan ja baretin ja lähdet värväämään itsellesi palkkasotureita Norjasta samalla kun kasvatat tuuhean parran ja käyt solariumissa, rauhoitutaanpa hetken. Tätä vallankumousta, tai tässä tapauksessa lähinnä vallassapysymistä, pystyt nimittäin johtamaan ihan omalta kotisohvaltasi tai työpöydän äärestä eikä siihen tarvita muita aseita kun tietokone ja siihen liitetty hiiri. Ja tietenkin se tärkein, diktatuurisin vivahtein maustettu simcitymäinen Tropico 3. Joten, ei muuta kuin hasta la victoria siempre!

Tropico 3 on siis (ellette jo tässä vaiheessa sitä hoksanneet) tietokonepeli, mutta strategiapelien hukuttamassa pelimaailmassa se edustaa jotain hieman uskaliaampaa ja rohkeampaa kun loppuunkoluttu tematiikka “päivä galaksin pormestarina” tai “vuosituhat sivilisaation yliherrana”. Pelaaja toimii Tropicossa pienen saarivaltion presidenttinä, joka jatkuvasi joutuu pitämään pienen valtionsa pyörät pyörimässä, samalla kun hän yrittää tehdä saarestaan sikari-imperiumin tai vaikkapa turistirysän. Ja niillä “pyörillä”  tarkoitan siis kansalaisia, noita valtion omistamia pieniä työmyyriä, joiden tärkeimmäksi tehtäväksi jää raataminen niska limassa jotta valtion (sekä sinun henkilökohtaiselle sveitsiläiselle) pankkitilille kilahtaa rahaa vientituotteiden (tupakan, rommin tai hedelmien) ja turismin muodossa. Kansan kärsiessä nälkää kaupunkia ja saarta voikin sitten näillä hyvin ansaitulla rahoilla laajentaa erinnäisillä rakennuksilla aina asunto(kerros)taloista farmeihin tai rantabaareista kirkkoihin. Unohtamattakaan niitä elintärkeitä poliisiasemia ja armeijatukikohtia. Tai mikseipä vaikka Rio de Janeirosta pöllitty Jeesus-patsas kaupungin viereen?

Mutta koska kyseessä on ainakin näennäisestä demokratiasta, näillä työmyyrillä on myös oikeuksia ja vaatimuksia. Ja niitä kannattaa kyllä ihan oikeasti pitää silmällä, sillä muuten voi käydä huonosti, jos ei salamurhan muodossa niin ainakin presidentinvaaleissa. Tästä pitää huoli mm. kansalaispuolueet, jotka jaksavat sinnikkäästi heittää presidentin norsunluupöydälle vaatimuslistojaan. Kommunistit vaativat parempaa terveydenhuoltoa, nationalisteille pitäisi rakentaa presidentin lapsuusmuseota, lojalistit haluaisivat maan rajat visusti kiinni ja uskonnolliset kaipaavat kirkkoa kaupunkiin. Ja samalla se talous muka pitäisi pysyä kurissa, muuten kansa mesoaa kaduilla ja USAhan ja Neuvostoliitoon (peli sijoittuu siis kylmän sodan aikalinjalle) on syytä pitää hyvät välit, muuten avustustukihanat väänetään kiinni ja pahimmassa tapauksessa jommankumman supervallan valloitusjoukot riehuvat yhtäkkiä rannoillasi. Siis hei, tämänkö piti olla muka hauskaa?

Jottei päivä rantaparatiisin presidenttinä tuntuisi aivan liian ahdistavalta, hänellähän pitää olla jonkinlaista diktatuurista valtaa, eikös? Eihän Fidelkään pelkästään patsaita ja taloja pystyttämällä pysynyt Kuuban valtaistuimella yli 50 vuotta. Joten nyt päästäänkin Tropicon valttikorttiin. Presidenttinä pelaajalla on täysi valtuus lainsäädäntöön tai sitäkin kovempien otteiden valtuuttamiseen. Pehmeämpi pelaaja voi ajaa läpi parempaa sosiaaliturvaa ja saman sukupuolen avioliittoa samalla kun hän käärii hieman omaa rahaa harmittomasti mustien rakennuslupien ja supervalloille sanktioitujen ydinkokeiden avulla kun taas karkeampi kovis voi päätyä teloittamaan valtion kriitikot avoimesti kaduilla, määrätä maa sotatilaan sekä samalla ajaa työläisten palkat niin alas ettei kukaan pääse saaresta pois, kuitenkaan unohtamatta sitä Presidentin Vuosipäivän julistamista. Molemmissa tapauksissa pelaaja kärsii jonkinlaisista seurauksista, joten ehkä jonkinlainen kultainen keskitie näiden radikaalivalintojen väliltä pitäisi löytyä.

Tropicossa valtiot toimivat siis eräänlaisina muurahaisfarmeina, joita pelaaja voi mieltymyksensä mukaan ohjailla ja testailla, kunhan toisaan muistaa että jokaisella päätöksellä on seurauksensa. Ja juuri se tekee mielestäni Tropicosta ainakin minunkaltaiselle megalomaanikolle viehättävän. Ja verraten muihin geneerisiin kaupunki- tai valtiosimulaattoreihin, niin kyllähän nyt rehellisesti diktaattorina toimiminen on paljon hauskempaa, eikös? Pelattuani siis Tropicoa nyt jonkin aikaa, voin todeta että siitäkin huolimatta että banaanivaltioiden pääjefet tuskin koskaan tulevat voittamaan Nobelin rauhanpalkinnon, näillä “kansan rakastamilla” ilkimyksillä on kyllä kova urakka pysyä elinaikaisessa vallassa.

Joten, jos haluat itse kokeilla elämää saaristo-autokraattina tai sinua kiinnostaa ihmisten piinaaminen ilman (oikeaan) vankilaan joutumisen riskiä, suosittelen joko ostamaan Tropico 3:n halvalla tai sitä ennen ainakin tutustumaan siihen.

Mutta entä jos näistä todennäköisyyksistä ja tilastollisista mahdottomuuksista huolimatta esim. AMK-koulutettu ensihoitaja kuitenkin löytää itsensä työttömänä, missä on vika? Onko kyseessä taustalla piilevä peruslaiska asenne, ylimielisyys huonoja työvaihtoehtoja kohtaan vaiko vain huonoa tuuria? Onko työtön AMK-koulutettu ensihoitaja automaattisesti huono ihminen?

Aloitetaan toteamalla, että hoivausalalla työttömyys on harvoin pitkäaikainen eli vuosia kestävä tilanne (ellei sitten esim. terveys tai vamma estä työntekoa) ja se on harvoin työnantajan päätös. Työntekijä on yleisimmin se osapuoli joka erinnäisistä syistä johtuen päättää lopettaa työsuhteensa ja jatkaa muualla. Luonnollisesti on olemassa tapauksia, jossa työnantaja ei esim. jatka määräaikaisia sopimuksia, mutta tällöinkin työsuhteen päättyminen on usein tiedossa jo pidemmän aikaa. Tällöin työntekijä pystyy helposti suunnitelemaan seuravaa työsuhdettaan. Asiaa avittaa tietenkin myös laillinen irtisanomisaika (14 vrk – 6 kuukautta riippuen työsuhteen pituudesta).

Siitäkin huolimatta että hoitoala kylläkin työllistää hyvin, se ei tunnetusti ole mikään kultakaivos. Vaikka me kuinka haluaisimme väittää että tämä on meille kutsumusammatti, totuus on se että jopa me modernit florencenightingalet tarvitsemme palkkaa, mieluiten vielä sellaista joka vastaisi työn määrää (ja laatua). Valitettavasti tämä yhtälö tällä alalla harvoin toteutuu ja siitäkin huolimatta että tämä epäsuhde yleisesti koskee kaikkia alan ihmisiä, keskitymme tässä tapauksessa sairaankuljettajin ja erityisesti AMK-tason ensihoitajin.

Ensinnäkin, AMK-ensihoitajan koulutus eroaa sairaanhoitajan koulutuksesta jonkin verran (tai huomattavasti, riippuen täysin koulun opintosuunnitelmasta). Neljän vuoden eh-peruskoulutukseen kuuluu hyvinkin erilainen lähestyminen, opetusmenetelmä ja didaktiikka kun useimmissa sh-koulutusohjelmissa, siitäkin huolimatta että eh-koulutus sisältää myös sh-pätevyyden. Tällöin ensihoitaja myös pyrkii luonnollisesti työhön, joka parhaiten vastaa hänen koulutusta. Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä ambulanssia, päivystyspolikliniikkaa tai teho-osastoa. Ensihoitaja-AMK voi toki myös pyrkiä mm. päivystävään terveyskeskukseen, psykiatriselle, sisätauti/kirurgiselle vuodeosastolle tai vaikka pitkäaikaisosastolle töihin, mutta ensiksi mainittuja lukuunottamatta nämä vaihtoehdot jäävät yleensä kokematta.

Ambulanssitöihin pyrkiessään AMK-ensihoitajalla on selvästikin koulutuksen suoma etuasema, ongelmaksi nousee tässä tapauksessa lähinnä työllistämistilanne. Pelastuslaitoksiin on vaikea päästä suoraan töihin, yleensä vakituinen työsuhde (tai pidempi määräaikaisuus) alkaa kesä- tai lomasijaisuutena. Tämän lisäksi pelastuslaitoksilla henkilöstön vaihtuvuus voi olla hyvinkin hidasta, eli vakituista paikkaa voi joutua odottamaan pitkään jo pelkästään perustasolle, puhumattakaan hoitotasosta. Tällöin eletään siis määräaikais-sopimusten armoilla. Perustason paikat täyttää kaiken lisäksi ainakin suurkaupungin laitoksilla yleensä palomiehet (Helsinki, Uusimaa, Turku). Yksityisillä/kunnan tuotamilla sairaankuljetusfirmoilla paikka (jopa suoraan hoitotasolle) aukeaa yleensä helpommin, sillä tarve koulutetulle väelle on suuri taajama-seuduilla, jossa yksityisfirmat ovat yleisimpiä palveluntuottajia.

Pelastuslaitosten ja yksityssektorin välillä on hyvinkin suuria eroja, josta ehkä merkittävin työntekijän kannalta on palkkaus ja työajat. Pelastuslaitokset maksavat laitosten mukaista peruspalkkaa (joka perustuu työntekijän yksikkötasoon) plus lisät ja työaika on laitosten standardiksi muodostettu “yksi vuorokausi töitä, kolme vuorokautta vapaata” (suhteellinen työaika näinollen 25%). Samalla useimmat yksitysfirmat ja -konsernit seuraavat sairaankuljettajan työehtosopimusta (TES) jossa peruspalkka on alhainen ja lisät päälle…jos maksetaan. Myös paljon puhuttua varallaoloa (15 min lähtövalmius, 30% varallaolokorvaus) harrastetaan toistaiseksi lähes kaikissa yksitysfirmoissa, lähinnä kuntien päätösten johdosta. Vaihtoehtona on myös kiinteä kuukausipalkka mutta näissäkin on huimia eroja. Työajat yksityisillä vaihtelevat vuorokausirytmistä jopa viikon kestäviin työvuoroihin (suhteellinen työaika lähenee jo 30-50%). Lyhyesti sanottuna siis, ellei osu lottovoittoa kohdalle ja paikka aukeaa joko laitokselta tai hyvästä firmasta, on yleensä tehtävä jonkinlainen kompromissi työajan, työmatkan tai palkkauksen suhteen.

Jos ensihoitaja pyrkii sh-koulutuksensa avulla töihin sairaalan seinien sisälle, hän on taas pienoisessa kompromissitilanteessa. Palkka suurella todennäköisyydellä nousee ja työmatka voi jopa lyhentyä. Kolmivuorotyöhön perustuva työrytmi tosin sekoittaa pakkaa hieman kokonaisiin vapaapäiviin tottuneelle sairaankuljettajalle. Päivystyspiste tai teho-osasto voi olla hyvinkin opettavainen ja kiinnostava työympäristö (jopa opettavaisempi kuin kenttätyö) mutta se voi myös olla ensihoitajalle ammatillisesti kinkkinen paikka, sillä hänen eh-koulutuksensa suoma autonomiteetti ja työidentiteetti häviää. Tämän lisäksi esim. teho-osaston ovet eivät vältämättä automaattisesti aukea ensihoitajalle ellei hänellä ole aiempaa kokemusta kyseiseltä kentältä.

Tästä voidaan siis päätellä että “jopa” AMK-tason koulutuksen saaneella ensihoitajalla (tai vaihtoehtoisesti hoitotason pätevyyden omaavalla sairaanhoitajalla), jolla on alansa korkein peruskoulutus ja vielä sairaanhoitajan päteyyvskin plakkarissa, ei ole immuuni työmarkkinan fluksuaatioille. Koulutuksen tuomat etuudet toimivat paradoksaalisesti melkeinpä työnhakijaa vastaan, sillä ymmärrettävistä syistä ensihoitaja-sairaanhoitaja (verraten esim. sairaanhoitajaan) ehkä tuntee olevansa hieman väärässä paikassa geriatrisen sairaalan vuodeosastolla tai terveyskeskuksella, jolloin hän helpommin karsii ne vaihtoehdot. Tämän lisäksi erittäin puutteellisen ja epäsuhdanteessa olevan palkkapolititiikan takia työnhakija joutuu oikeasti harkitsemaan niitä työvaihtoehtoja. Ja joka tapauksessa tekemään kompromisseja.

Helppoa ratkaisua ei ole ja juuri sen takia työtön ensihoitaja (jopa sen AMK-prefiksin omaava) ei ole sen huonompi ihminen kun esim. työtön diploomi-insinööri tai siivousduunia tekevä maisteri.

Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2011 kaikille lukijoille!

Suuri osa maailman kirjallisuudesta on jollain tapaa todellisuuteen pohjautuvaa. Kirjakaupoista löytyy useita elämänkertoja, niin historiallisista kun nykyisiä tapahtumia käsitteleviä ns. non-fiction teoksia sekä dramatisoituja fiktion ja todellisuuden hybridejä. Puhumattakaan niistä uskonnollisista bestsellereistä. Kirjojen totuudenarvosta on siis tullut meille eräänlainen käsite, me luemme oppiaksemme. Ne toimivat elämänfilosofian oppaina, oppimateriaalina ja totuuden viestittäjänä. Mutta entäs elokuva? Elokuvan perustuessa todelliseen tapahtumaan tai henkilöön, me kyseenalaistamme sen heti. Voiko viihteellinen elokuva muka olla oikeasti totuudenmukainen vai onko kyseessä vain pelkkä lippuja myyvä mainoskikka?

Vastataksemme tähän kysymykseen, meidän on ensinäkin ymmärrettävä että samalla kun sekä elokuvan että kirjallisuuden perimmäisenä tarkoituksena on toimia aistien ja aivojen stimulanttina, elokuva on aina ensisijaisesti viihdetuote. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö elokuva voisi samalla toimia jonkinasteisena “opettavaisena” kokemuksena. Martin Scorcesen ohjaama klassikko Raging Bull, Ridley Scottin palkittu sotadraama Black Hawk Down tai George Clooneyn ylistetty Good Night, and Good Luck ovat esimerkkejä lukuisista elokuvista, jossa viihde ja pedagogia voivat kohdata. Mutta koska elokuvassa viihde on prioriteettina (tämä pätee myös dokumenttielokuviin, kuten mm. Michael Mooren tuotantoon), se joutuu välillä tekemään kompromisseja sen eteen. Ray Charlesin elämänkertaelokuva Ray, Oliver Stonen W ja Don Cheadlen tähdittämä Hotel Rwanda ovat kaikki esimerkkejä elokuvista, jossa draaman esiinnostamiseksi todellisuutta on jouduttu karsimaan tai peräti muuttamaan “hieman”. Siitäkin huolimatta näitä loistavia teoksia mainostetaan perustuen tositapahtumiin.

Vuonna 1999 elokuvateattereihin ilmestyi takavasemmalta dokumentaristinen tuotanto joka muutti täysin meidän käsityksemme fiktion ja todellisuuden rajoista. Viimeksi vuonna 1984, Rob Reinerin dokumenttiparodiassa This Is Spinal Tapissa, on tätä eroa näin häikäilemättömästi purettu osiin ja uudelleenrakennettu täysin uusin säännöin. Juuri siksi Blair Witch Project oli kokemus, joka varmastikin jätti vuosia jatkuneen laskusuhdanteen leiriytymis- ja metsästysalalle puhumattakaan siitä miten se vaikutti elokuvateollisuuden uskottavuuteen. Elokuvana se oli korkeintaan keskivertoinen, pienellä budjetilla tehty faux-dokumentti kolmen nuorten metsäretkestä. Mutta sillä ei ollut väliä, sillä se mikä teki tästä modernista kummitustarinasta kuuluisan ja miljoonayleisöön vetoavan ei ollut elokuva itsessään, vaan jo ennen sen ilmestymistä esiintyneet huhut ja ”vahvojen todisteiden” kautta saatu tieto siitä että teattereissa esitettävä elokuva on aitoa filmimateriaalia, ainoa todiste karmivasti päättyvästä retkestä. Blair Witch Project oli myös ensimmäinen tuote joka onnistuneesti käytti hyväkseen (vasta nuoruuden vuosia elävän) Internetin suomia mahdollisuuksia viraalimainontaan. Molemmissa näissä tapauksissa, ja nykyisin lukuisissa muissakin (mm. Paranormal Activity), todellisuutta ja yleisön uskoa teoksien totuudenmukaisuuksiin käytettiin keinona puhtaan fiktion myymiseen.

Elokuvalla (tai muulla viihdetuotteella) voi myös todenmukaisuudellaan ja realismin pyrkimisellään olla yllättäviä, miltei absurdeja seurauksia. Vuonna 2004 ilmestyneen Sidewaysin vaikutus Pinot Noir-viinien myyntiin oli länsimaissa merkittävä, mm. Suomessakin kyseisen viinilaijen myynti nousi elokuvan takia yli 50% edellisvuoteen verrattuna. Lokakuun 30. päivänä (Halloweenpäivänä) vuonna 1938 elokuvaohjaaja Orson Welles esitti H.G. Wellsin War of the Worldsin sittemmin kuuluisaksi nousseen käsikirjoitetun radiokuunnelman. Radiokuuntelijat USAssa joutuvat paniikkiin, uskoen että heidän kotimaahan oli oikeasti hyökätty (elettiin siis aikaa ennen Googlea tai nettiuutisia). Pelirintamalla äskettäin suuren kohun kohteeksi joutui uusin Medal Of Honor-peli, jossa pelaajille annettiin mahdollisuus pelata taliban-sotureina. Tämä kohahdutti USAn valtaväestöa ja armeijaa niin että “taliban” muutettiin pelissä generisemmäksi.

Yksi Blair Witch Projectin lukuisista mainostempuista

Studiot ja kirjailijat tietävät että me katsojat saamme parhaiten kontaktin tuotteeseen, kun tiedämme että sillä on jokin yhteys todellisuuden kanssa. Jopa mytologia- ja tieteismaailmoissa on nykyisin väännetty realisminuppia pari pykälää ylöspäin (tai alaspäin, riippuen keneltä kysyy) saadakseen helpommin lähestyttävän näkökulman. Tunteellisella tasolla nämä tuotteet tällöin ankkuroituvat omaan maailmaamme ja elämäämme. Tämä pätee myös televisiosarjoihin; 24, Sopranosin, Mad Menin ja jopa CSI:n vetovoimat piilevät juuri niiden todenmukaisuuksissa. Tony Soprano voisi oikeasti asua sinunkin naapurissa, Jack Bauerin estämät terroristi-iskut ovat (ainakin joidenkin mittapuiden mukaan) täysin aidontuntuisia ja Don Draper olisi voinut oikeastikin olla mies Hilton Hotels-mainosten takana. Kolikon kääntöpuolena nuo vähäisetkin hardcore tieteis- ja fantasiateokset jäävät juuri siksi yleensä marginaaliyleisön huviksi, sillä siinä vaaditaan täyttä eläytymistä teoksen maailmaan sekä oman maailmansa hetkellisen syrjäytymisen.

Joten samalla kun ”Mielikuvituksen Puutteen Mekkana” tunnettu Hollywood jatkuvalla vimmalla puskee markkinoille geneerisiä sandrabullockeilla maustettuja ja benstilleroituja tusinakomedioita tai uudelleenkierrätettyjä nollafilmatisointeja vanhoista B-leffoista, me vaadimme elokuvistamme jotain syvempää, jotain johon pystymme samaistumaan. James Cameronin Oscareita kahminut mahtiteos Titanic toimikoon esimerkkinä. Kuinka moni katsojista muka ei olisi halunnut katsoa läpi laivan matkustajalistan etsien Jack Dawsonia tai Rose DeWitt Bukateria? Saving Private Ryanin, Wall Streetin, loistavan The Boat That Rockedin tai miksei Suomessa juuri ilmestyneen Harjunpään kaltaiset draamat uppoavat myös siksi katsojiin kun olut festariyleisöön, sillä nehän kuitenkin voisivat olla totta ja osittain ovatkin. Tämän takia myös mm. eurooppalainen ja aasialainen elokuvatarjonta kiinnostaa yleisöä nyt entistä enemmän.

Mutta todellisuus on lopulta elokuvissa aivan yhtä suhteellista kun uutismaailmassakin, jossa “totuutta” yleensä esitetään yksipuolisesti absoluuttisena propagandana. Tämän takia elokuvan väite totuuden pohjautuvasta tarinasta on myös hyvinkin häilyvä käsite. Pahimmillaan kyseessä on juuri se halpa mainoskikka, jolla helppouskoiset katsojat saadaan maksamaan käsikirjoittajan täysin omasta päästään keksimästä tarinasta. DVD-hyllyt ovat täynnä vastaavia teoksia, jotka isoin kirjaimin yrittävät vedota johonkin epämääräiseen (yleensä kauhistuttavaan tai yltiösaippuamaiseen) tapahtumaan, joka on nyt “inspiroinut” tämän elokuvan tekijöitä. Toisaalta todellisuuten pohjautuva teos voi myös olla yleisölle avartava kokemus oikeasta tarinasta, josta he eivät ehkä tienneet mitään, kuten esim. Waris Diriestä kertova Desert Flower.

Kaikesta tästä huolimatta, suurin kysymys kuuluu: onko elokuvan todenmukaisuudella sitten oikeasti väliä? Kun menet katsomaan Facebook-elokuva Social Networkia elokuvateatteriin, tarvitseeko sinun pettyä pahasti, jos elokuva ei kuvailekaan Mark Zuckerbergia kaikessa autenttisuudessaan, kunhan se stoori on tarpeeksi hyvä. Sillä siitähän elokuvasta on loppujen lopuksi kyse; hyvästä tarinasta. Jos haluat tietää lisää, lue vaikka se kirja. Sillä sehän on ainakin totta.

W-elokuvan ns. teaserjuliste. Julisteessa käytetään hyväksi todellisia sitaatteja kuvallaakseen elokuvan päähenkilöä.

Suomalaisena minua harmittaa vain yksi asia, nimittäin se, mikseivät nämä puolikuolleet ärrimörrit ole koskaan löytäneet tänne pohjoiseen? Miksi jokainen zombifikaatio tai siihen liittyvä epidemia tapahtuu aina geneerisesti Ämerikassa tai Iso-Britanniassa (tai Espanjassa)? Ehkä suomalainen terveydenhuolto ja sen laadunvalvonta on vain niin hemmetin hyvä ettei sellaista täällä pääse sattumaan tai ehkä täällä vain on niin pirun kylmää ettei yksikään kuollut kalma näe syytä tänne asti hiihtää parien aivojen takia. Mutta, entäs jos tuo Elävien Kuolleiden Metsästysseura kuitenkin jostain syystä päättäisikin tulla Suomesta, mistä täältä he oikein tulisivat? Ja mitä me silloin tekisimme? Missä me suomalaiset olisimme turvassa?

Nykyiset zombiet (määritellään nyt aidosti suomalainen zombie nimeämällä se “tsombikisi”) ovat tunnetusti seurausta jostain selittämättömästä virusperäisestä taudista tai mahdollisesti geenimanipulaatiosta. Unohdetaan siis nyt tässä vaiheessa nuo vanhan koulukunnan kiroukset, ulkoavaruuden oliot ja okultismin alagenreen kuuluvat zombienatsit, nämä alkavat olla jo kivikauden selityksiä. Tämän hypoteesin perusteella voitaisiin kuvitella että primaari tsombifikaatio tapahtuisi joko jossain yliopistosairaaloiden maanalaisissa huonosti valaistussa tutkimuslaboratoorioissa, josta todennäköisin vaihtoehto on HYKS, sillä Helsingin yliopistohan on tunnetusti “se suurin tutkimusyliopisto” tai vaihtoehtoisesti samaisessa kaupungissa sijaitsevat Viikin pellot, jossa myös niinikään Helsingin yliopiston (huomaatteko kaavan?) metsätieteellinen tiedekunta kasvattaa Luoja ties mitä geenimanipuloitua maissia ja pakanallista artisokkaa. Kumpikin vaihtoehto on täysin realistinen; ei siinä tarvita kun yksi laiska ekan vuoden opiskelija tai kokematon kesäduunari, joka ryssii mutanttinesteen titraamisen tai unohtaa sulkea sen pääkallolla varustetun kaasuhanan ja epidemia voi alkaa.

Erittäin vahvoja kandidaatteja ovat myös niinikään Stockmannin deliosasto, jossa uutisissakin pari vuotta sitten mainitut homehtuneet juustot ja yliaikaiset tartarlihat voisivat olla se tsombifikaation indusoiva x-faktori (kts. Cabin Fever), Perussuomalaisten erittäin salainen (ja erittäin tuhoisa) yritys keinotekoisesti, Frankensteinin metoodeja käyttäen, luoda “täydellinen suomalaisperinteinen kansa”, WOWia ja GTAta kaksytneljäseitsemän pelaavat koulua käymättömät antisosiaaliset teinit, joiden aivojen etulohkot assimiloituvat vähitellen pelien moraali- ja arvomaailmaan niin vahvasti että raja todellisuuden ja fiktion välillä hämärtyy ja he muuttuvat lopulta aivottomiksi tappokoneiksi (kts. Maissilapset). Viimeiseksi mainittakoon Olkiluodon ydinvoimalalaitos, jossa..no, tarvitseeko sitä nyt edes selittää?

Modernin zombin ruumiillistuma, Rob Zombie.

Eli nyt kun tiedetään mistä nämä Lordin kaukaiset serkut (mahdollisesti) tulevat, mitä niiden elämänlaadun parantamiseksi voidaan tehdä? Totuus on kylmä kun naamaan lyöty märkä rätti: ei mitään. Eihän tässä nyt muuten olisi mitään järkeä, jos tsombeja voitaisiin jollain heppulikonstilla muuttaa takaisin ihmisiksi, jonka jälkeen elämme kaikki onnellisina loppuun asti kertoen lapsenlapsille kuinka isoisäkin oli kolme päivää elävä kuollut ennenkuin palautui ihmismuotoonsa. Ehei, nyt on kyse puhtaasti itsekeskeisestä selviytymisestä. Mutta miten me tällaisessa tuhansien tsombien maassa selviytyisimme?

Koska Suomen valtaväestöstä ei löydy samantasoisia asefanaatikoita kuten esim. USAsta, todennäköisyys että vaatekomerosta löytyisi valmiiksi ladattu rynkky, pumppuhaulikko tai edes piikillä varustettu pesäpallomaila on suhteellisen pieni. Ruostunut moraveitsi tai isoisän vanha käsiase voi tosin löytyä jostain kellarin uumenista. Mutta koska Ärrältä ja Siwoista ei täälläpäin löydy sitä luotiosastoa, ampuma-aseen tuoma lohtu on lyhytaikainen, kaikkien fysiikan lakien mukaan kudit loppuvat ennen tsombeja. Eli unohdetaan ramboilu. Joten, ellei satu olemaan joko poliisin tai SA:n palveluksessa (ja sinulla on se avain siihen asevarastoon), suosittelisin lähtöä jonnekin turvattuun paikkaan ja siellä odottamista, kunnes kaikki tsombit on systemaattisesti lahdattu ja elämä voi taas alkaa alusta.

Tässä kohtaa valintoja on, näin alustavasti, monta. Heti ensimmäisenä tulee mieleen se oma mökki, tuo pieni ja muusta maailmasta eristetty viikonloppukoti. Mutta ennenkuin kaikki ryntäämme kohti Turunmaan saaristoa tai Keski-Suomea odottamaan iloisempia päiviä, mietitäänpä hetki. Mökeillehän on tunnetusti aika pitkä matka (sillä kuka nyt muka mökkeilee Espoossa?) ja kuka väittää etteivätkö pohojanmaalaiset tai saariståväki ole jo tsombahtaneita, eli me juoksemme suoraan niiden ansaan. Ei, pysytään siis kotona ja linnoitaudutaan omaan kotiin. Tämähän on kauhuelokuvissakin todettu hyvä keino (tai sitten ei, riippuu ihan elokuvasta). Mutta entä jos asuukin Kalliossa, Töölöössä tai Jakomäellä jossa ihmisiä (eli nykysiä tsombeja) on kun shoppareita Hulluilla Päivillä ja tarvis lähtee kauppaan kun ruokaa ja vessapaperia ei enää ole kymmenelle hengelle? Totta. No, entäs nuo ruotsinlaivat sitten, siellähän on tilaa tuhansille ja kaupat ovat aina auki? Huono idea, ei mitään kontrollia siitä kuka nousee laivaan (kun ei sitä nytkään ole niin miten se muka toimisi tsombiepidemian aikana). Tarvitaan vain yksi tsombi joka pääsee livahtamaan B-kannelle känniläisten selviytyjien joukkoon ja Lihaviikon buffetpöytä on avattu. Ja ei, unohdetaan ihan samasta syystä loistoajatukset siitä, että vallattaisiin joku Forumin ostoskeskus, Turun Tuomiokirkko tai Tuurin kyläkauppa.

Eli ainoaksi vaihtoehdoksi jää siis pakeneminen ulkomaille, mutta koska Virossa tilanne voi vain olla pahempi, Venäjälle ei ihan periaatteesta lähdetä ja Ruotsin maahanmuuttajiakiintiö on jo täynnä, rajan yli ei siis mennä. Joten, jäljelle jää vain yksi looginen vaihtoehto. Koska alkuperäiskansa on jo sieltä aikoja sitten siirtynyt länsinaapurin puolelle (Ruotsin kansalaisina suurimmalla osalla heistä on siihen oikeus) joten paikka on tyhjä eikä sinne pääse kun veneellä (ja tsombithan eivät tunnetusti ole mitään veneilijäkansaa) ja sieltä sitä paitsi löytyy kaikki oleelliset palvelut jo valmiiksi, Ahvenanmaa on aivan loistava paikka aloittaa uusi elämä Suomen muuttuessa kalmojen veroparatiisiksi. Pannukakkua syödessä odotetaan sitten tsombien kuolevan sukupuuttoon tai viimeistään sikainfluenssaan. Tätä maailmanloppuskenariota odotellessa voi myös vaihtoehtoisesti tutustua vuosittain järjestettävään Zombiewalkiin.

Kirjoittaja on zombietieteen ja kauhulogian tohtori sekä Suomen Kalmakeron kunniajäsen.

Kun tšetšeniläinen kirurgi Khassan Baiev päätti vuonna 2004 kirjoittaa kirjan, hän teki sen kertoakseen Tšetšenian sodissa todistamansa kauhut maailmalle, mutta ehkä sitäkin suurempi syy oli halu tutustuttaa lukijat hänen omaan kotimaahansa. Tämän, jotta me ymmärtäisimme ettei kyse ole siitä maailmanrauhaa alati uhkaavasta terroristivaltiosta, joksi Venäjä sitä on vuosikymmeniä leimannut, vaan elämäniloisten ja perinteitä kunnioittavien ihmisten asustama maa, joka on koko olemassaolonsa ajan, sekä osana Tšetšeeni-Ingušian autonomista sosialistista neuvostotasavaltaa että myöhemmin itsenäisenä valtiona, joutunut elämään Venäjän suurvallan painostuksen ja jatkuvan uhan alla.

“Valan velvoittamana. Tšetšenikirurgi sodan keskellä” (“The Oath: A Surgeon Under Fire”) on pääasiassa muistelma ihmisestä ja lääkäristä, joka jätti lupaavan ja tuottoisan uran plastiikkakirurgina Moskovassa palatakseen sodan tuhoamaan kotimaahansa, jossa hän monen vuoden ajan ja jatkuvan kuoleman uhan alla yritti parhaansa mukaan toimia sotakirurgina (ala josta hänellä ei aluksi ollut minkäänlaista kokemusta) sekä kaupungin ainoana lääkärinä yli 80000 ihmisille. Ja vaikka hänen päätehtävänsä oli nimenomaan siviiliväestön auttaminen, Baiev uskoi aina että Hippokrateksen vala päti kaikkiin ihmisiin sodan osapuoliin katsomatta, joten hän hoiti niin venäläisiä kun korkea-arvoisia tšetšeniupseereitakin. Molemmat osapuolet leimasivat hänet täten petturiksi ja tuomitsivat hänet kuolemaan. Vuonna 2000 Baiev onnistui Physicians For Human Rights-järjestön kautta pakenemaan USAhan, jossa hän asuu nyt perheensä kanssa.

Henkilökohtaisen kertomuksen lisäksi kirja on myös rehellinen ja osittain karmiva poliittinen kuvaus siitä, miten tšetšenikansaa on vuosikymmenten ajan sorrettu ja halveksittu, enimmäkseen Venäjän toimesta. Baievin oma isä, Dada, peilaa kirjassa menneitä aikoja, jolloin tšetšeenejä mm. toisessa maailmansodassa syytettiin petturuudesta ja vakoilusta natsien puolesta, vaikka he olivat taistelleet urheasti venäläisten rinnalla Stalingradissa. Niitä seuranneet Stalinin kansanpuhdistukset ja kertomukset kansanmurhista mm. Makazhoyssa kesällä 1944 jäävät niinikään kummittelemaan lukijankin mieleen. Baiev itse joutuikin usein kokemaan taustansa aiheuttamat vaikeudet, mm. sisäänpääsy Krasnoyaskin lääketieteelliseen tiedekuntaan Siperiassa 1980 oli lähellä jäädä haaveksi, sillä Venäjän ulkopuolisia kansoja, johon tšetšeenit kuuluivat, ei päästetty opiskelemaan Venäjän yliopistoihin. Baievin onneksi urheilufanaattisessa Neuvostoliitossa opiskelupaikan pelasti tuolloin nuorena ansaitut judon ja sombon mestaruustittelit sekä mahdollinen ura valmentajana, jotka nostivat hänet lähes kansallissankariksi. Hänen omien sanojensa mukaan Baiev onkin jälkeenpäin miettinyt, josko hän ylipäätänsä olisi selvinnyt sodista ilman kyseistä urheilutaustaa. Vaikka hän ei kertaakaan sortunut väkivallan käyttöön, Baiev useasti kiittää kirjassa taistelulajien tuomaa henkistä ja psyykkistä valmennusta joka korostui mm. pommitusten keskellä suorittamissa vaativissa leikkauksissa.

Huomaan itse kirjoja lukiessani, että “lukurajani” on yleensä maksimissaan noin kolmekymmentä sivua kerrallaan, jonka jälkeen asetan kirjan sivuun. Tätä kirjaa lukiessani minun piti lähes pakottaa itseni lopettamaan, jotten lukisi koko teosta (420 sivua) kerralla läpi. Baiev kirjailijana on mukaansatempaava ja helppolukuinen (mikä tällaisille kirjailijataustaa omaamattomille ei aina ole itsestäänselvyys) eikä hän sorru liikaa saarnaamaan sodan moralismista ja vääryydestä vaan pysyy onnistuneesti tavoitteessaan sodan julmuuden todistajana. Ja tämän hän tekee hyvin; kuvauksissaan ja teksteissään Baiev osuu ytimekkäästi juuri siihen lukijan omaan ulnarishermoon, mikä sai ainakin minut lähes säpsähtämään ja aidosti pysähtymään. Kertomukset neurokirurgisista leikkauksista Baievin talon kellarissa tavallisen porakoneen avulla tai raaja-amputaatioista käsisahalla pommitetussa sairaalassa maalaavat lukijalle vahvan kuvan ihmisestä joka aidosti halusi tehdä hyvää ja auttaa kärsivää kansaa. Harvat vastaavat teokset onnistuvat kuvaamaan sitä iloa ja vaikeuutta joka liittyy humanitaariseen työhön näinkin hyvin.

Suuri osa kirjan viehätysvoimasta piilee ehkä myös siinä, että Tšetšenia on maa, jonka olemassaolosta ja taustasta moni ei loppujen lopuksi paljoa tiedä, minä mukaanlukien. Voin avoimesti myöntää että ennen tätä kirjaa, tietoni tästä kaukasialaisesta kansasta rajoittui juuri niihin alussa mainittuihiin uutiskuvauksiin Venäjän sotilaita raa’asti kiduttavista sissitaistelijoista. Syytä sotien syttymiseen en edes tiennyt. Nyt tiedän.

Khassan Baievin muistelmateos vuosistaan sotakirurgina on ehkä paras koskaan lukemani humanitaarisesta teosta kertova kirja ja uskallan siksi väittää että jokaisen lukutaitoisen historiasta ja humanitaarisuudesta kiinnostuneen yksilön ihmisen kannattaisi siihen tutustua. Eli jos juuri sinä satut näkemään tuon kirjan esim. kaupassa, kirjastossa tai vaikkapa Piihovin ABCllä, suosittelen että sinäkin sorrut ostamaan tai lainaamaan sen. Takaan että se on sen arvoista.

Tämän blogin kirjoittaja ei ole WSOYn eikä Piihovin ABCn palkkalistoilla ja kaikki ylistykset edustavat hänen omia rehellisiä mielipiteitä.

Automatkailu Suomessa on hyvinkin polarisoiva elämys, joidenkin mielestä se on ehdottomasti paras tapa kokea kauniin kotimaamme helmet, toiset taas mielummin esim. lentävät sen Helsinki-Kuopio välisen matkan. Syitä on monta mutta olkoon asenne sitä kohtaan mikä tahansa, totuus on kyllä se että automatkailu Suomessa on viime kymmenen-viidentoista vuoden aikana muuttunut paljolti.

Suurin syy siihen, että tuo yllämainittu muistelmamatka yleensä kesti sen neljä ja puoli tuntia oli se, että matkaa Helsingistä Turunmaan saaristoon taitettiin suureksi osaksi Vanhalla Turuntiellä, “vanha ykköstie” (entinen valtatie 1, nykyinen seututie 110). Tämä on se tie joka menee Helsingistä Turkuun mm. Saukkolan, Salo ja Muurlan läpi. Muistan vieläkin kuinka ohittaessamme Suomusjärvellä sijaitsevan Motelli Syvälammen mielessäni kävi aina Psychosta tuttu Bates Motel (lähinnä ehkä paikan fasaadin ulkonäön ja pahaenteiseltä vaikuttavan lammen takia) tai kuinka Salon keskusta muistutti siitä, että nyt ollaan jo melkein puolivälissä. Reitti oli siis täynnä ajatuksia ja tunteita herättäviä paikkoja (ainakin pienellä pojalle) ja kylien sekä taajamakeskustojen kaupat ja kuppilat elättivät itsensä meidänkaltaisten “läpikulkuturistien” avulla.

Ykköstien kehitys ja historia. Kuva: www.ykkostie.net

Nyt, kesällä 2010 tuo samainen tie on pelkkä muisto entisestään. Yksi Suomen tunnetuimmista taukopaikosta, Lahnajärvi, on sulkenut ovensa aikoja sitten, Saukkolan keskusta hiljenee jo iltapäivällä ja tienvarren motellitkin ovat keksineet vaihtoehtoisia tapoja tienata asiakaskunnan hävittyä. Elämystavaratalo Kasvihuoneilmiö tosin jaksaa sinnitellä, mutta kuinkakohan pitkään? Suurin roisto tässä ryöstödraamassa on samansuuntainen, vuonna 2009 valmistunut E 18, kansankielellä Turunväylä tai “uusi ykköstie”, jota pitkin matkailijat hurahtavat 120 kilometrin tuntinopeudella noin tunnissa pääkaupungista Turkuun (tai toisinpäin) ilman välipysähdysten tarvetta ja vieläpä ohitusmahdollisuuksilla.

Kätevää, nopeaa ja tehokasta, varsinainen tieverkostojen laajakaista siis. Joten kuka nyt nykyään vanhaa hidasta modeemia viitsii enää käyttää?

Istuessani tänään viimeistä kertaa täällä rauhallisella Saukkolan sivuasemapaikalla tämä kysymys muistuu taas mieleen. Vastaus on todistetusti julma; eihän täällä juuri kukaan enää käy. Epävirallista liikennetilastoa tehdessääni huomaankin nopeasti että ajoneuvofrekvenssi tällä aikoinaan aktiivisella valtatiellä on nykyään auto tai kaksi per minuutti. Ja vaikka realistinen ja funktionalistinen puoli minussa ymmärtää ja hyväksyykin tämän valinnan täysin, on se mielestäni kuitenkin sääli. Sillä vaikka esimerkiksi Turunväylä (E 18) onkin nopea ja kätevä tapa liikkua, on se samalla lähes kliinisen harmaa ja tylsä ikuisinee peltoineen, kiviseinineen, pitkinee tunneleineen ja suurinee ruokailu/bensa-asema/kioski/kauppakeskuksineen. Eipä siis ihme että autoilijat kyseisellä moottoritiellä ajavat jatkuvasti merkittävää ylinopeutta (> 160 km/h), sen verran tylsä ja sieluton tuo matka on että pakkohan se on nopeuttaa jollain tapaa.

Lahnajärvi - Uuden Turunväylän ensimmäisiä uhreja

Sosiaalisfilosoofiselta kannalta katsottuna, suuret moottoritiet ja autobahnia muistuttavat väylät edustavat siis hyvinkin vahvasti nykypäivän asennetta, jossa matka ei ole tärkeintä, vaan määränpäähän saapuminen, kun taas Vanhan Turuntien kaltaiset hitaat seututiet ja maantiet antavat ohiajavalle autoilijalle nähtävyyksiensä ja pysähdyspaikkojensa kautta eräänlaista mielenrauhaa ja läheisempää kosketusta Suomen luontoon, kyliin ja taajama-alueisiin. Tämän lisäksi pysähtyessään kahvikupille tienvarressa sijaitsevaan kahvilaan tuntee parhaimmillaan oikeasti tukevansa niitä paikalliskauppiaita, eikä vain sitä suurta monopoliasemassa olevaa aakkos-konsernia.

Joten siksi suosittelisinkin teille autoilla liikkuville; valitaa seuraavalla mökkireissulla kerrankin se hitaampi, mutkikaampi ja epämukavampi vaihtoehto. Se voi avartaa sinunkin tuntemusta kotimaastasi hieman ja tehdä automatkastasi ehkä hitusen hauskempi. Tämä vinkki tosin ei päde lapsiperheelle, teille nyt olkoon nuo moottoritiet suotu.