Mä joka päivä töitä teen..

Hoitoala on varma ala. Tämä on klisee, jota toitotetaan lähes joka suunnasta. Jokaiselle hoitoalan koulutuksen omaavalle tai sitä opiskelevalle halutaan sisäistää ajatus, että hän on nyt astumassa työareenalle jossa tarve on rajaton ja töistä ei tule koskaan olemaan pulaa. Eli käytännössä työttömyys on tällä alalla liki mahdottomuus. Kyse ei ole pelkästään ammattiliittojen suoltamasta neuvostotyylisestä sokeasta propagandasta, kyllähän siinä piilee totuuden siemen: sairaanhoitajia, terveydenhuoltajia, ensihoitajia, fysio- ja ergoterapeutteja ja muita alan ammattilaisia tarvitaan jatkuvasti, sen todistaa jo Työ- ja elinkeinotoimiston tai sairaanhoitopiirien kotisivut. Tai miksei vaikka käynti täyteenahdatulla päivystyspolikliniikalla. Kansan vanhentuessa potilasmäärä nousee, osastot ja päivystyspisteet täyttyvät, jonot pidentyvät ja työtaakka lisääntyy samalla kun vanhat/kokeneet hoitajat siirtyvät muualle, jolloin nuorille ja vastavalmistuneille avautuu ovia joka suunnasta.

Mutta entä jos näistä todennäköisyyksistä ja tilastollisista mahdottomuuksista huolimatta esim. AMK-koulutettu ensihoitaja kuitenkin löytää itsensä työttömänä, missä on vika? Onko kyseessä taustalla piilevä peruslaiska asenne, ylimielisyys huonoja työvaihtoehtoja kohtaan vaiko vain huonoa tuuria? Onko työtön AMK-koulutettu ensihoitaja automaattisesti huono ihminen?

Aloitetaan toteamalla, että hoivausalalla työttömyys on harvoin pitkäaikainen eli vuosia kestävä tilanne (ellei sitten esim. terveys tai vamma estä työntekoa) ja se on harvoin työnantajan päätös. Työntekijä on yleisimmin se osapuoli joka erinnäisistä syistä johtuen päättää lopettaa työsuhteensa ja jatkaa muualla. Luonnollisesti on olemassa tapauksia, jossa työnantaja ei esim. jatka määräaikaisia sopimuksia, mutta tällöinkin työsuhteen päättyminen on usein tiedossa jo pidemmän aikaa. Tällöin työntekijä pystyy helposti suunnitelemaan seuravaa työsuhdettaan. Asiaa avittaa tietenkin myös laillinen irtisanomisaika (14 vrk – 6 kuukautta riippuen työsuhteen pituudesta).

Siitäkin huolimatta että hoitoala kylläkin työllistää hyvin, se ei tunnetusti ole mikään kultakaivos. Vaikka me kuinka haluaisimme väittää että tämä on meille kutsumusammatti, totuus on se että jopa me modernit florencenightingalet tarvitsemme palkkaa, mieluiten vielä sellaista joka vastaisi työn määrää (ja laatua). Valitettavasti tämä yhtälö tällä alalla harvoin toteutuu ja siitäkin huolimatta että tämä epäsuhde yleisesti koskee kaikkia alan ihmisiä, keskitymme tässä tapauksessa sairaankuljettajin ja erityisesti AMK-tason ensihoitajin.

Ensinnäkin, AMK-ensihoitajan koulutus eroaa sairaanhoitajan koulutuksesta jonkin verran (tai huomattavasti, riippuen täysin koulun opintosuunnitelmasta). Neljän vuoden eh-peruskoulutukseen kuuluu hyvinkin erilainen lähestyminen, opetusmenetelmä ja didaktiikka kun useimmissa sh-koulutusohjelmissa, siitäkin huolimatta että eh-koulutus sisältää myös sh-pätevyyden. Tällöin ensihoitaja myös pyrkii luonnollisesti työhön, joka parhaiten vastaa hänen koulutusta. Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä ambulanssia, päivystyspolikliniikkaa tai teho-osastoa. Ensihoitaja-AMK voi toki myös pyrkiä mm. päivystävään terveyskeskukseen, psykiatriselle, sisätauti/kirurgiselle vuodeosastolle tai vaikka pitkäaikaisosastolle töihin, mutta ensiksi mainittuja lukuunottamatta nämä vaihtoehdot jäävät yleensä kokematta.

Ambulanssitöihin pyrkiessään AMK-ensihoitajalla on selvästikin koulutuksen suoma etuasema, ongelmaksi nousee tässä tapauksessa lähinnä työllistämistilanne. Pelastuslaitoksiin on vaikea päästä suoraan töihin, yleensä vakituinen työsuhde (tai pidempi määräaikaisuus) alkaa kesä- tai lomasijaisuutena. Tämän lisäksi pelastuslaitoksilla henkilöstön vaihtuvuus voi olla hyvinkin hidasta, eli vakituista paikkaa voi joutua odottamaan pitkään jo pelkästään perustasolle, puhumattakaan hoitotasosta. Tällöin eletään siis määräaikais-sopimusten armoilla. Perustason paikat täyttää kaiken lisäksi ainakin suurkaupungin laitoksilla yleensä palomiehet (Helsinki, Uusimaa, Turku). Yksityisillä/kunnan tuotamilla sairaankuljetusfirmoilla paikka (jopa suoraan hoitotasolle) aukeaa yleensä helpommin, sillä tarve koulutetulle väelle on suuri taajama-seuduilla, jossa yksityisfirmat ovat yleisimpiä palveluntuottajia.

Pelastuslaitosten ja yksityssektorin välillä on hyvinkin suuria eroja, josta ehkä merkittävin työntekijän kannalta on palkkaus ja työajat. Pelastuslaitokset maksavat laitosten mukaista peruspalkkaa (joka perustuu työntekijän yksikkötasoon) plus lisät ja työaika on laitosten standardiksi muodostettu “yksi vuorokausi töitä, kolme vuorokautta vapaata” (suhteellinen työaika näinollen 25%). Samalla useimmat yksitysfirmat ja -konsernit seuraavat sairaankuljettajan työehtosopimusta (TES) jossa peruspalkka on alhainen ja lisät päälle…jos maksetaan. Myös paljon puhuttua varallaoloa (15 min lähtövalmius, 30% varallaolokorvaus) harrastetaan toistaiseksi lähes kaikissa yksitysfirmoissa, lähinnä kuntien päätösten johdosta. Vaihtoehtona on myös kiinteä kuukausipalkka mutta näissäkin on huimia eroja. Työajat yksityisillä vaihtelevat vuorokausirytmistä jopa viikon kestäviin työvuoroihin (suhteellinen työaika lähenee jo 30-50%). Lyhyesti sanottuna siis, ellei osu lottovoittoa kohdalle ja paikka aukeaa joko laitokselta tai hyvästä firmasta, on yleensä tehtävä jonkinlainen kompromissi työajan, työmatkan tai palkkauksen suhteen.

Jos ensihoitaja pyrkii sh-koulutuksensa avulla töihin sairaalan seinien sisälle, hän on taas pienoisessa kompromissitilanteessa. Palkka suurella todennäköisyydellä nousee ja työmatka voi jopa lyhentyä. Kolmivuorotyöhön perustuva työrytmi tosin sekoittaa pakkaa hieman kokonaisiin vapaapäiviin tottuneelle sairaankuljettajalle. Päivystyspiste tai teho-osasto voi olla hyvinkin opettavainen ja kiinnostava työympäristö (jopa opettavaisempi kuin kenttätyö) mutta se voi myös olla ensihoitajalle ammatillisesti kinkkinen paikka, sillä hänen eh-koulutuksensa suoma autonomiteetti ja työidentiteetti häviää. Tämän lisäksi esim. teho-osaston ovet eivät vältämättä automaattisesti aukea ensihoitajalle ellei hänellä ole aiempaa kokemusta kyseiseltä kentältä.

Tästä voidaan siis päätellä että “jopa” AMK-tason koulutuksen saaneella ensihoitajalla (tai vaihtoehtoisesti hoitotason pätevyyden omaavalla sairaanhoitajalla), jolla on alansa korkein peruskoulutus ja vielä sairaanhoitajan päteyyvskin plakkarissa, ei ole immuuni työmarkkinan fluksuaatioille. Koulutuksen tuomat etuudet toimivat paradoksaalisesti melkeinpä työnhakijaa vastaan, sillä ymmärrettävistä syistä ensihoitaja-sairaanhoitaja (verraten esim. sairaanhoitajaan) ehkä tuntee olevansa hieman väärässä paikassa geriatrisen sairaalan vuodeosastolla tai terveyskeskuksella, jolloin hän helpommin karsii ne vaihtoehdot. Tämän lisäksi erittäin puutteellisen ja epäsuhdanteessa olevan palkkapolititiikan takia työnhakija joutuu oikeasti harkitsemaan niitä työvaihtoehtoja. Ja joka tapauksessa tekemään kompromisseja.

Helppoa ratkaisua ei ole ja juuri sen takia työtön ensihoitaja (jopa sen AMK-prefiksin omaava) ei ole sen huonompi ihminen kun esim. työtön diploomi-insinööri tai siivousduunia tekevä maisteri.

Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2011 kaikille lukijoille!

Mainokset

1 Response to “Mä joka päivä töitä teen..”


  1. 1 buy soundcloud plays 23.08.2015 19:07

    It’s going to bbe end of mine day, however before finish
    I am reading this fantastic piece of writing too improve my know-how.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




Suosituimmat artikkelit

Arkistot

Chride Twitterissä

Virhe: Twitter ei vastaa. Odota muutama minuutti ja lataa sitten tämä sivu uudelleen.

Mainokset

%d bloggers like this: