On ihmisiä jotka näkevät ammatissaan työn, jota tekemällä he saavat tililleen säännöllisen palkan, sekä mahdollisuuden tavata työkavereita, pitäen hauskaa samalla kun ne tekevät jotain sellaista joka ehkä parhaimmassa tapauksessa kiinnostaa niitä itseään. Sitten on ihmisiä, jotka näkevät ammatissaan uran ja näinollen mahdollisuuden työtä tekemällä kiivetä hierarkian portaita, korottaen samalla panoksia mutta lisäten etuja. Monissa ammateissa ura tulee ikään kuin kaupan päälle ja joissakin se on lähes vaatimus (vrt. ekonomi ja elokuvaohjaaja) mutta suurimmassa osassa se on valintakysymys. Monet lääkäreistäkään eivät lähde uraputkeen ja tekevät onnellisina samaa työtä eläkepäivään asti (esim. terveyskeskuslääkäri) samalla kun toiset päättävät tähdätä korkeammalle ja erikoistuvat vaikkapa neurokirurgiaan, päätyen lopulta osaston ylilääkäriksi. Sama pätee myös sairaanhoitajiin. Sitä voi toimia sairaanhoitajana samalla (tai eri) osastolla koko uransa aikana tai sitten eri koulutusten kautta päästä vaikka osasto- tai ylihoitajaksi.
Mutta miten käy ensihoitajan? Voiko ensihoitoalalla oikeasti tehdä uraa?
Ensihoito on alana hyvinkin uusi, ja selvästi vieläkin lastenkengissä. Yksi konkreettinen, jatkuvasti esiintyvä esimerkki tästä on alan, ja alalla olevien nimikkeet, eli onko kyse sairaankuljetuksesta, ensihoidosta vaiko peräti ambulanssikuskeista? Vai ovatko ne kaikki samaa tomaattisoppaa eri reseptinimillä? Tämä semantiikka johtuu taas siitä, että sairaankuljetus (huomioi sanavalinta!) on Suomessa lähes sata vuotta vanha, ja nykyinen sairaankuljetusmuoto alkoi muodostumaan Helsingissä noin 1970-luvulla. Tästä johtuen, sairaankuljettajilla/ensihoitajilla ei ole yhtenäistyvää koulutusta, vaan taustalla voi olla laaja kavalkaadi eri koulukuntia. On ensihoitaja AMK:ta (joka koulutusohjelmana alkoi vasta vuonna 1998), sairaanhoitajia, lähihoitajia, lääkintävahtimestareita, perushoitajia ja sitten jotain ihan muuta. Tittelistä tai koulutuksesta riippumatta, näitä kaikkia yhdistää se, että ne tekevät kaikki (melkein) samaa duunia. Uudistuvan lainsäädännön mukaan hoitotasolla työskentelevän on pakko omata joko ensihoitaja (AMK) tai sairaanhoitaja (AMK)-koulutus, kaikki alemman koulutuksen saaneet lasketaan perustasolle. Ennen aikaan sekään ei ollut ongelma, sillä lisäkoulutusten (esim. Arcadan HUS-kurssien) avulla myös lähihoitaja pystyi saamaan hoitotason luvat mutta uuden terveydenhuoltolain sana on kova. Tämä johtaa sitten siihen, että monille vanhoille sairaankuljettajille hoitotaso voi jäädä haaveeksi ellei koulunpenkki kiinnosta. Ja siitä on vaikea lähteä tekemään uraa.
Mutta miten käy niille, joilla on vaadittavat koulutukset ja jotka tämän peruskoulutuksen lisäksi käyvät työpaikan vaatimilla/tarjoamilla kursseilla ja kouluttautuvat itse jatkuvasti? Miten korkealle portaalle ne pääsevät? Onko korkein paalu saavutettu kun omistaa oman yksityisen sairaankuljetusfirman?
Totuus on se, että ensihoidon uraputki ei verrannollisesti katsoen ole hirveän pitkä ja se on hyvinkin alueesta riippuvainen. Monilla alueilla (mm. Helsingissä, Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa) on olemassa lääkintäesimies järjestelmä (L4, tai kavereiden kesken ”late”). Lääkintäesimiehen vastuualueet eivät (toistaiseksi) ole yleisellä tasolla mitenkään selvästi rajatut, mutta yleensä hänelle kuuluu jonkinasteinen operatiivinen (eli yksiköiden johtaminen kentällä) sekä hallinnollinen (mm. vuorolistat, miehistön ylläpito) rooli. Alueesta riippuen tämäkin vastuu eroa paljon, monilla alueilla L4 on pelkästään organisatoorisessa kaavassa esiintyvä tunnus samalla kun toisaalla hän on ”fyysinen ihminen” joka näkyy ja kuuluu kentällä. Lääkintäesimieheksi pääseminen vaatii vaaditun peruskoulutuksen lisäksi yleensä n. 10 vuoden työkokemuksen, eli tässä onkin monille ensihoitajille ensimmäinen looginen askel pitkälle uralle.
Mutta entäs sitten jos haluaa vielä korkeammalle, mitä sitten? Vastaus on helppo; se ei onnistu. Verraten esim. pelastuspuolen koulutukseen, jossa ”rivipalomies” voi ajan myötä kouluttautua yksikkö- ja vuoroesimieheksi ja siitä vaikka palomestariksi (P3) ja vielä eteenpäin pelastusylipäälliköksi (vai miksikö niitä nyt kutsutaan?) tai vaikka poliisi, joka vaadittavan työkokemuksen jälkeen voi jatkokouluttautua päällystöksi, ensihoidon ”koulutus” päättyy L4:seen. Teoriassa ainakaan.
Suomessa on tästä huolimatta monta sairaankuljettajaa, jotka ovat onnistuneet tekemään ammatistaan uran, vaikkakin niiden peruskoulutukset eivät eroa paljon suuresta massasta. Ne eivät siis ole yli-ensihoitaja AMK:ta tai yliopiston käynneitä ensihoidon maisterin paperit omaavia, eivätkä kaikki edes ole ”kutsumusammatissaan”, vaan ne ovat onnistuneet tekemään uransa omien tekojensa ja tutkimustensa avulla. Uudellamaallakin toimii tälläkin hetkellä monta sellaista sairaankuljettajaa, joiden nimet tunnetaan hyvin tehdyn ja ahkeran työn seurauksena jos ei maa(ilma)nlaajuisesti, niin ainakin Etelä-Suomessa. Osa toimii opettajina, osa kouluttaa kentällä samalla kun toiset tutkivat ja edistävät oman alueensa toimintaa. Samalla tehden kokopäiväisesti ”perusduunia”, eli sairaankuljetusta. Ja tässä piileekin se suurin ero muihin ns. ura-ammattiin, ja se onkin monille sairaankuljettajalle helpotus.
Otetaanpa vaikka taas vertailukohteeksi se osastonhoitaja ja pelastuspäällikkö. Kuinkakohan moni kyseisellä tasolla työskentelevä tekee päivittäin potilas- tai pelastustyötä? Eivätpä ole varmaan moneen vuoteen sitä tehneet, enemmistö työajasta kun menee paperitöihin ja abstraktin organisatoristen problematiikan ratkomiseen. Näin voidaankin melkein todeta, että ensihoitaja on lähempänä sitä neurokirurgia, joka ylilääkärin tittelistään huolimatta leikkaa potilaita eläkeikäänsä asti.
Juuri tästä syytä, ensihoito ei vältämättä ole kaikille sopiva ala. Onkin kiinnostavaa huomata että noin puolet minunkin koulukavereistani Arcadan ajoilta ovat enemmän tai vähemmän tosissaan ilmoittaneet etteivät näe itseään tässä ammatissa viiden vuoden kuluttua (siitäkin huolimatta, että kaikki ovat tietoisesti neljän vuoden jälkeen ”valmistuneet ammattiin”). Yleisin syy on nimenomaan se, ettei ensihoito automaattiseti tarjoa mahdollisuutta kehittää ajan myötä omaa työkuvaansa. Monet eivät jaksa, halua tai pelkäävät vaan ettei sitä intoa enää kahdenkymmenen vuoden kuluttua löydy samojen mummojen ja känniläisten kuskaamiseen. Ja se on hyväksyttävä, sillä meillä kaikilla on omat tavoitteemme elämässä. Tiedän myös itsekin kuuluvani tähän ryhmään. Toisaalta, monia tämä ajatus ei haittaa, lähinnä päinvastoin. Niille sairaankuljetus edustaa turvallista (siis taloudellisesti, ei vältämättä fyysisesti) työtä, jossa pääsee kehittymään ja tekemään/näkemään jotain kiinnostavaa ja uutta joka päivä. Ja välillä sitä pääsee jopa oikeasti pelastamaan jonkun hengen.
Tästä päästäänkin sitten takaisin siihen kysymykseen, eli voiko ensihoidolla tehdä uraa. Vastaus on kyllä. Se vaan ei ole koulutuspohjainen ura, palkka siinä harvemmin nousee merkittävästi ja harvat saavat oman konttorihuoneen puhumattakaan hienosta tittelistä ja käyntikortista. Ja ei, oman firman omistaminenkaan ei ole aina se paras mahdollinen saavutus. Mutta jos on ahkera, tekee työnsä hyvin ja on jopa valmis välillä ottamaan uranuurtajan roolin hartioille, mainetta ja kunniaa siitä kyllä saa. Ikään kuin niistä peruskeikoista ei sitä jo tarpeeksi saisi. 😉
(Chriden) Kelauksia 
Ihan mielenkiintoinen teksti. Tosin itse jäin miettimään että tutkintotausoilla on aika lailla merkitystä ja mielestäni vaikka ensihoito toimiikin pelastuslaitosten alla pitkälti monilla paikkakunnilla ei voida suoraan verrata aloja keskenään. Itseä on mm. joskus ottanut päähän kun vanhemmat palomiehet kyselevät että miksi ensihoitaji9lle maksetaan kovempaa liksaa kuin heille. Vastaus on selkeä. Toisella on ämpärikurssi ja toisella AMK tutkinto. Lisäksi ollaa aivan eri alaa, vaikka saman katon alla. Kaiken lisäksi ensihoitajakin on alipalkattu jos verrataan vaikkapa AMK insinööriin, jolla on saman tasoinen tutkinto. Terveysala on terveysala ja muut alat ovat erikseen, vaikka saman katon alla toimitaankin. Pelastuspuolen rivijantterille riittää 1,5v koulutus kun taas ensihoitoon aletaan vaatia jo amk-tutkintoa hoitotasolle, jolla pääsee mm. pelastuspuolella jo päällystövirkoihin. Terveyalalla tosin on toisin. Tutkintorakenne on erilainen.
Uraa jos ajattelee ja vertaa sairaalamaailmaan eli siis terveysalan muuhun yksikköön niin perusterot ovat 2-asteen tutkinnon omaavia tai AMK-tutkinnon omaavia. ”päällystövirat” tai opettajan työ vaativat usein jo ylemmän AMK -tutkinnon tai terveystieteiden maisterin mikä on mielestäni hyvinkin tervettä. Liian paljon näkee niitä samassa pelastuslaitoksessa syntymästään asti työskennelleitä ilman minkäänlaista johtamiskoulutusta johtamassa puljua jossain pestissä. Osa menestyy tehtävässään mm. persoonansa avulla vaikkapa lähiesimiehenä. Osa taas ei, koska edes perusasioita ei välttämättä vaikkapa mhenkilöstöjohtamisesta hallita millään tavalla. Keskijohdolliseen asemaan mielestäni ei pitäisi edes harkita henkilöä, jolla ei ole johtamiskoulutusta. Sama on opettajan hommissa. Riittääkö että on kokenut kehäkettu jos ei ymmärrä pedagokiikasta yhtään mitään. Mielestäni johtaminen ja opettaminen esim. urakehityksen seuraavina portaina eivät toimi periaatteella: Samalla mutteritehtaalla 100 vuotta mutterinvääntäjänä työskennellyt ylennetään yhtäkkiä johtamaan tehdasta tai kouluttamaan mutterinvalmistusta laajemmin.
Toki kokenut kaveri, jolla on esim. luontaisia kykyjä voi kyetä ilman koulutustakin edellä mainittuihin tehtäviin jollain ja kouluja käynytkin tarvitsee tehtäviinsä työkokemusta, mutta joskus pohdituttaa että onko mitään mieltä esim. opiskella vaikkapa ensihoitaja AMK -tutkintoa kun kuka tahansa jolla on jokin terveysalan tutkinto tai vaikkapa pelkästään pelastajatutkinto voi vielä toistaiseksi joillain alueilla toimia täysin samoissa tehtävissä.
Toista on sairaalassa. Kätilö on kätilö ja terveydenhoitaja on terveydenhoitaja ja piste. Heillä on omaan erikoisalanaasa koulutus ja sillä selvä. Ketä tahansa kadulta ei palkata niihin hommiin. Sama on ylemmän AMK:n tai terveystieteiden maisterin kohdalla. Onko järkeä kouluttautua jos kuka tahansa alalla vähänkin pitempään ja varsinkin palolaitokselle perinteisesti kyseisessä talossa tarpeeksi saappaita nuollut ja pitkään ollut vie pestit oli koulutustausta mikä tahansa. Toki en vieläkään väitä etteikö kokemuksella ja persoonalla olisi koulutuksen ohella merkitystä…
Lopuksi totean että onhan noita valelääkäreitäkin. Lehtien mukaan pidettyjä heppuja työpaikalla ja itseopiskelleita ja kokemustakin on kertynyt kun on väärennetyin todistuksin oltu jonkin aikaa alalla ennen kuin vilppi on huomattu. Miksei näitä lääkäreitä palkata suoraan lääkäreiksi kun ovat ammatissaan menestyneet ja kokeneempia kuin esim. vastavalmistuneet ja varmasti motivoituneitakin kun ovat pärjänneet alalla kenenkään huomaamatta. Johonkin raja on vedettävä. Nykyään se vain on niin että riittävästä tutkintotaustasta lähdetään liikenteeseen. Enää ei auta isältä pojalle opetetut opit jos ei ole papereita vaikka olisi omasta tai kaverin mielestä kuinka pätevä mihin tahansa tehtäviin millä tahansa alalla… Tosin jos kasvatustieteen näkökulmaa ottaa asiaan on jo vuosikymmeniä keskusteltu siitä että onko tutkinnoilla pelleily mennyt liian pitkälle ja ei arvosteta hiljaista tietoa ja kokemusta ollenkaan vaan paperit määräävät kohtalon. Tosin näkisin tämän asian kyllä esim. pelastuslaitoksilla aivan toisin päin. Siellä arvostetaan vain samassa talossa hankittuja virkavuosia eli pelastuslaitoksella ura etenee pelkästään vuosia rauhassa lusimalla ja odottamalla sekä sopivissa väleissä persettä nuolemalla. Ihan sama millainen työntekijä, persoona tai koulutustaustan omaava olet. Se on toissijaista.
Esimiehet kun itsekään eivät omaa useinakaan mitään tutkintoja tai eivät edes edusta terveysalaa niin ei tukeudutaan vanhoihin perinteisiin, jotka mm. hankaloivat kovassa myllerryksessä olevan ensihoitopalvelun kehittymistä organisaatiossa. Palopuolihan on se ykkönen ja punahousut vaan jaloissa pyörimässä. Ei voi muuta sanoa kuin tervetuloa takaisin keski-ajalle. Suurimmat muutokset pitäisi tulla ensin asenteellisesti, jotka vaativat sukupolvenvaihdoksia ja sitä etteivät vanhat jakaisi hiljaista tietoaan tai oikeastaan ”tyhmyyttään” ahdasmieleisestä kulttuurista eteenpäin.
Kiitos erittäin kattavasta ja loistavasta kommentista! Hyviä pointteja tuli esille ja olen itsekin miettinyt samoja asioita. 🙂
Pelastuslaitosten (pela) alaisuudessa oleva sakutoimintahan on siltä kannalta selvä, että laitokset yleensä vaatiivat, niin kuin mainitsitkin, sairaankuljettajilta AMK-tutkinnon. Toista on sitten yksityissektorilla jonne pääsee töihin alemmillakin koulutuksilla ja tasovaatimuksetkaan eivät aina ole yhtä selkeät (välillä pelottavankin epäselvät). Ja tässähän se ikuinen dilemma piileekin; koska AMK-tason ensihoitokoulutus on niinkin nuori mutta kuitenkin korkeatasoisempi kuin vanhemmat sairaankuljetuskoulutukset, se asettaa ne huonoon valoon. Toisaalta kokemusta on vaikka muille jakaa, mutta uudelleenkouluttautua pitäisi silti. Ja tästä syntyy sitten se jatkuva ”kokemus vs. koulutus”-kaksintaistelu. Helpompaa oli silloin kuin sakuilla oli kaikilla sama parin kuukauden ea-koulutus. 🙂 Tosin kun verrataan pelastajakoulutukseen (joka on ammattikoulutus), pitää muistaa että se 1,5 vuoden koulutushan riittää pelkästään perustasolle ja sitä voisi niinikään verrata n. saman pituiseen lähihoitajakoulutukseen. Mutta olet aivan oikeassa, AMK-koulutus on pelastajapuolella ovi korkeimpiin virkoihin, kun taas sakukoulutuksessa se on perusvaatimus.
Myös mainitsemissasi esimiestehtävissä ollaan vähän saman probematiikan alla; taas se ”raaka kokemus” (eli työvuosia takana) on se mittari jolla mitataan henkilön osaamistasoa, siitäkin huolimatta että henkilön johtamiskyky on täysin olematon. Ja laitokset ovat, kuten itsekin huomautit, hyvinkin sisäsiitoisia kokemuksen suhteen. En ole itse pela:issa ollut töissä, mutta voin hyvinkin kuvitella että niissäkin firmoissa piilee juuri niitä vanhoja kehäraakkeja, jotka vuosien varrella ovat ansainneet itselleen lisää natsoja ja johtovastuuta vaikkeivat koulutusta ole käyneet päiväkään vaan pelkästään sen perusteella että ovat jaksaneet vääntää vuodesta toiseen samassa firmassa.
Samalla mutteritehtaalla 100 vuotta mutterinvääntäjänä työskennellyt ylennetään yhtäkkiä johtamaan tehdasta tai kouluttamaan mutterinvalmistusta laajemmin. 🙂
Valitettava totuus on se, että tämä pitää paikkansa ainakin yksityisissä sairaankuljetusfirmoissa, jossa esimiehinä toimivat usein esim. firman omistaja(t) ja/tai vanhin sairaankuljettaja. Tämä pseudologiikka on simppeli: jos osaa ajaa ambulanssia ja hoitaa potilasta, osaa myös johtaa ihmisiä. Tosin nykyisessä työpaikassani johtotehtäviin (eli L4:ksi) on valittu henkilöt joilla kattavan kokemuksen lisäksi (useimmilla) on AMK-koulutus tai HUS-hoitotasokurssi sekä Arcadan johtamiskurssi. Tällä tavalla saadaan mielestäni koottua kasaan ne ihmiset, joilla on tarvittavaa pelisilmää ja taustakoulutusta sekä hoitotasolle että johtorooliin.
Tosin jos kasvatustieteen näkökulmaa ottaa asiaan on jo vuosikymmeniä keskusteltu siitä että onko tutkinnoilla pelleily mennyt liian pitkälle ja ei arvosteta hiljaista tietoa ja kokemusta ollenkaan vaan paperit määräävät kohtalon.
Osut naulan kantaan. Vaikka itse olen ”pelkästään” AMK-taustan ja 3 työvuoden omaava, olen tietoinen siitä että 10 vuotta sakuhommia tehnyt lähihoitaja pieksee minut kokemuksessa kuusnolla (se onko hänen teoreettinen osaamistaso kunnossa on sitten ihan toinen kysymys). Ja vaikken ota muuten kantaa tähän kaksintaisteluun, sillä mielestäni paras sairaankuljettaja on se jolla on sopiva sekoitus molempia puollan kyllä sitä logiikaa, että tutkinto on helppo tapa vetää pätevyyden raja (ainakin teoriassa). Niin kuin itsekin mainitsit, terveydenhuoltoalalla sairaanhoitaja on sairaanhoitaja, kätilö on kätilö jne. Ja koska sairaankuljetuksessa ongelma on se että koulutustaustoja on niin paljon, tutkintoraja on yksiselitteinen. Toisaalta olen taas sitä mieltä että kyseiselle 10 vuotta tehneelle lähihoitajalle pitää ehdottomasti löytää helpompi (karsittu) mahdollisuus uudelleenkouluttautua AMK-tasoiseksi kun se että perse tungetaan neljäksi vuodeksi koulunpenkille.
…onko mitään mieltä esim. opiskella vaikkapa ensihoitaja AMK -tutkintoa kun kuka tahansa jolla on jokin terveysalan tutkinto tai vaikkapa pelkästään pelastajatutkinto voi vielä toistaiseksi joillain alueilla toimia täysin samoissa tehtävissä
Ja juuri näinhän monet ajattelevatkin. Tässähän ongelmana on taas se työnantajan vaatimustaso, eli jos työpaikalle riittää taksinkuljettajan paperit ja SPRn EA1 jotta pääsee hoitotasolle, niin turha sitä on lähteä AMK:hon. Ja valitettava totuus on (tiedän kokemuksesta) että joissakin paikoissa vaatimustaso on hyvinkin häilyvä käsite.
Totuus on se että tällaisella alassa, jossa suuria muutoksia koulutuksen ja vaatimusten suhteen on tehty viimeisten kymmenen vuoden sisällä, mitään helppoa ratkaisua ei ole olemassa. Aina joku kärsii ja osa narisee kun toiset ovat tyytyväisiä. Muistuttaa siis hieman Neuvostoliiton hajoamista. 🙂 Mutta kuten itsekin sanoit, asennemuutos on ensimmäinen askel. Sairaankuljetusta ei pitäisi nähdä palomiesten rangaistusvuorona tai paaritaksipalveluna, vaan omana ammattina.